Ontuminen kahden mielipiteen välillä
MONET ihmiset ontuvat kirjaimellisesti, mihin he useinkaan eivät ole itse syyllisiä, vaan sen aiheuttaja on ollut ehkä jokin onnettomuus tai syntymävika. Voidaanko se korjata? Toisinaan voidaan, mutta useimmiten heidän on vain mukauduttava tilanteeseen ja annettava myönteisen ajattelun olla ruumiillisen haitan vastapainona. Mutta oletko tiennyt, että on henkistäkin ontumista, mikä aiheuttaa vakavamman haitan edistymiselle ja onnelle? Toivottavasti sinulle ei käy niin onnettomasti, että joutuisit sen uhriksi.
Mutta mitä tämä henkinen ontuminen oikein on? Miten se vaikuttaa ihmiseen? Voivatko sen vaivaamat päästä siitä eroon? Miten heitä voidaan auttaa tekemään niin? Ja onko mahdollista, että joku voisi kärsiä tästä haitasta tietämättä vaikeutensa syytä? Nämä ovat muutamia niistä kysymyksistä, joita voisimme harkita hyödyksi itsellemme ja mahdollisesti toisillekin, joita saattaisimme auttaa.
Tarkastelkaamme ensiksi tämän vaivan oireita. Melkein jatkuva empiminen on yksi henkisen ontumisen merkki. Henkilö ei näy koskaan kykenevän päättämään mitään, olkoonpa asia miten yksinkertainen tahansa. Silloinkin kun epäröivän ihmisen on tehtävä ratkaisu kahden menettelytavan välillä ja toinen niistä on ehdottomasti vastenmielinen hänelle, niin hän näyttää olevan hyvin taipuvainen toimimaan vastoin omaa mielipidettään. Eikö olekin outoa?
Kaikkien aikojen ajattelijat ovat esittäneet tästä monia vaihtelevia mielipiteitä. Eräskin sanoo: ”Epäröinti on suurempi pahe kuin äkkipikaisuus. Se, joka ampuu parhaiten, saattaa toisinaan ampua ohi maalin, mutta joka ei ammu lainkaan, ei voi koskaan osua siihen.” Ja toinen: ”Päättämättömän miehen ei voida koskaan sanoa kuuluvan itselleen; hän on kuin meren aalto tai ilmassa leijaileva höyhen, jota jokainen henkäys puhaltelee ympäri mielin määrin.” Monet ovat todella päätelleet, että epäröinti tilanteissa, joissa tarvitaan päättäväisyyttä, on pelkuruuden merkki.
Eräs kirjailija erittelee tämän henkisen heikkouden näin: ”Tärkeissä ja välttämättä tehtävissä asioissa ei ole varmempaa todistetta heikosta mielestä kuin päättämättömyys – ratkaisemattomuus, kun asia on selvä ja välttämätön. Sellainen aikoo aina elää uutta elämää, muttei saa koskaan aikaa toteuttaa sitä.”
MITÄ JUMALAN SANA SANOO ASIASTA
Raamattu tarjoaa puolestaan voimallista opetusta tästä aiheesta valaisten sitä tosielämän kokemuksilla. Kuvittele mielessäsi israelilaisjoukko kokoontuneena Karmelin vuorelle jumalattoman kuningas Ahabin hallitessa. He olivat pahasti hämmentyneitä ihmisiä. Vaikka Jehovan laki oli kuvainpalvontaa vastaan, niin heitä oli nyt jo monta vuotta taivutettu palvomaan vasikkaepäjumalia, joita oli pystytetty Daaniin ja Beeteliin sen varjolla, että nuo epäjumalat edustivat Jehovaa, joka oli vapauttanut heidät Egyptin orjuudesta. – 1. Kun. 12:28, 29.
Ikään kuin tämä ei jo olisi ollut kyllin pahaa, kuningas Ahabin vaimo Iisebel oli nyt pannut alulle Baalin palvonnan valtakunnassa laajassa mitassa. Pakotuksin ja taivutteluin hän oli saanut useimmat ihmiset omaksumaan tämän kanaanilaisen kultin ja sekoittamaan sen menoja vasikanpalvontaansa. Kymmenittäin Jehovan pappeja oli surmattu. Sovitteluhenki oli levinnyt maahan. Epäilemättä monet ajattelivat, että koska Baal merkitsee ’omistajaa’ eli ’herraa’, niin he voivat ulkonaisesti mukautua Iisebelin vaatimiin palvontamenoihin samalla kun he hengessä siirsivät antaumuksensa tosi Jumalalle. He olivat halukkaita ostamaan väärän rauhan totuuden ja rehellisyyden hinnalla.
Eikö tämä muistuta mieleemme niitä nykyisiä ihmisiä, jotka hakevat turvaa siitä olettamuksesta, että kaikki uskonnot ovat oikeita, kunhan vain niiden kannattajat elävät niiden mukaisesti? Siten he ajattelevat säästyvänsä kiusallisesta vastuusta punnita eri uskontojen ansioita ja ottaa selville, mikä uskonto lähimmin mukautuu Pyhässä Raamatussa esitetyn tosi uskonnon vaatimuksiin. He luulevat vapautuvansa ratkaisunteosta.
Mutta Jumalan profeetta Elia ja 7 000 muuta israelilaista eivät olleet muinoin langenneet tällaiseen ontuvaan ajatteluun. He tunsivat Jumalansa ja kieltäytyivät notkistamasta polveaan Baalille tai osallistumasta muunkaanlaiseen väärään palvontaan. (1. Kun. 19:18) Ja profeetta antoi pelottomasti haasteen sovitteleville israelilaisille ja heidän kuninkaalleen: ”Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä.” (1. Kun. 18:21) Hän osoitti suoraan häiriön syyn: kaksi mielipidettä!
Jeehu, Jehovan tuomion voideltu toimeenpanija, oli myös yksi sellainen, joka halveksi henkisten ontujien horjuvaa menettelyä. Kun hän joutui kuningas Jooramin, Ahabin ja Iisebelin pojan, rauhantarjousten eteen, niin hän julisti pontevasti: ”Mikä rauha voi olla niin kauan kuin sinun äitisi Iisebelin haureus ja hänen monet velhoutensa ovat olemassa?” (2. Kun. 9:22, Um) Hän tiesi, että niin kauan kuin Iisebel eli, verinen taistelu Jehovan tosi palvojia vastaan jatkuisi. Joko hänet ja hänen jälkeläisensä piti teloittaa tai muuten olisivat kaikki Jehovan uskolliset palvelijat merkityt surmattaviksi. Ei voinut olla aselepoa eikä viivytystä.
Jeehu muisti epäilemättä, miten Joosua tarjosi uskonnon valitsemista hänen esi-isilleen muutamia vuosia sen jälkeen, kun he olivat saapuneet perintömaahansa. Hän muisti elävästi Joosuan oman selvän kannan, kun hän julisti: ”Mutta minä ja minun perheeni palvelemme Herraa.” (Joos. 24:15) Ei ollut mitään verukkeita, ei yritystä saattaa sopusointuun ristiriitaisia mielipiteitä, ei sekauskonnon ajatusten hyväksymistä. Hänen Jumalansa ei ollut sekavien uskonnollisten kulttien Jumala. Ei, hän oli totuuden Jumala, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, eikä hän koskaan jaa kunniaansa väärien jumalien kanssa. – Jes. 42:8.
ENSIMMÄISELLÄ VUOSISADALLA
Siihen aikaan, jolloin Jeesus Kristus oli maan päällä, ilmeni erittäin suuresti sovittelun, kahden mielipiteen välillä ontumisen henkeä. Uskonnolliset johtajat osoittivat mieltyneensä itämaiseen filosofiaan ja babylonilaisiin jumalanpalvelusmenoihin, mutta säilyttivät kuitenkin ulkonaisesti näennäisen alistumisen Mooseksen lakiin. Jeesus kohdisti heihin murskaavat sanansa: ”Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta.” (Matt. 23:28) Kansalle yleensä hän sanoi: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva.” – Matt. 6:24.
Hän ilmoitti suoraan, ettei hänen tulonsa tarkoituksena ollut rauhan aikaansaaminen sovittelun perusteella vaan päinvastoin selvän eron tekeminen niiden välillä, jotka palvovat Jehovaa koko sydämestään, ja niiden, jotka eivät palvo. Hän sanoi: ”En ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan. Sillä minä olen tullut ’nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan’.” – Matt. 10:34–36.
OMANA AIKANAMME
Mutta entä nykyään? Voimmeko havaita saman epäröinnin ja sovittelun hengen? Varmastikaan ei kukaan voi kieltää sitä, että me elämme sovittelun aikakautta, jolloin ekumeenisuus on huudossa, jolloin sekauskonto yrittää muodostaa yhden suuren uskontokasauman, jolloin avointa ja suoraa suhtautumista Raamatun totuuteen paheksutaan. Joka puolella kuulee ”rauha hinnalla millä hyvänsä” -vetoomuksen. Väärän opin tuulet levittävät sovittelun siemeniä maailmanlaajuisesti, ja ne löytävät maaperää vakiintumattomassa, epäröivässä mielessä.
Jumalaa rakastavien täytyy olla varuillaan. Heidän on tutkittava itseään ja vaikuttimiaan tämän tästä varmistuakseen siitä, etteivät ole saaneet tartuntaa. Jehova ei ilmaise itseään tosi palvojilleen minään epämääräisenä ”Herrana”, jonka persoonanimi voidaan unohtaa ja salata jonkin keinotekoisen uskonnon hyväksi, joka miellyttää jokaista. Hän ei ole kaikkien ristiriitaisia oppeja edustavien sekavien lahkojen Jumala. Hän ei ole niiden Jumala, jotka kieltävät hänen pyhän Kirjansa Raamatun, panevat lisää sen sanoihin tai ottavat niistä pois. Eikä hän ole niidenkään Jumala, jotka ovat puolisydämisiä palvonnassaan. Aabraham, Mooses, Joosua, Daniel ja Nehemia ovat muutamia esimerkkejä palvojista, jotka Jehova mielellään omaksuu palvelijoikseen.
Tilanteen tekee nykyään mitä vakavimmaksi se, kun Jumala on tehnyt selväksi, että hänen tuomionsa toimeenpano ”Suurelle Babylonille”, väärän uskonnon maailmanmahdille, on ovella. Nyt ei ole aika ontua kahden erilaisen mielipiteen välillä. Taivaasta ajallemme kuuluva varoitus on: ”Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa.” (Ilm. 18:4) Ei ole aikaa vitkastella. Jumala ei säästä väärän uskonnon järjestöjä enempää kuin hän säästi Salomon rakentamaa loistavaa temppeliäkään.
Varuillaanolosi ei tule rajoittua ainoastaan suurempiin, Suuren Babylonin uskontojen aktiivista kannattamista koskeviin asioihin. Jotkin pienemmät asiat näyttävät viattomilta, mutta ilmaisevat suuressa määrin, missä sydämesi on. Lootin vaimo ajatteli ehkä, ettei katsahdus taakse Sodomaan vahingoittaisi. Kuitenkin hän tuhoutui. – 1. Moos. 19:26; Luuk. 17:32.
Jotkut vanhemmat, jotka eivät ole enää babylonilaisen kirkkojärjestelmän jäseniä, ajattelevat, että heidän sopii hyvin lähettää lapsensa jonkin tuollaisen järjestelmän pyhäkouluun. He kuvittelevat, etteivät mitkään heidän siellä kuulemansa Raamatun kertomukset vahingoita. He jättävät huomioon ottamatta sen vaaran, että jonkin väärän opin perustus saattaa hyvinkin tulla lasketuksi lasten nuoreen mieleen ja että nuo nuoret joutuvat alttiiksi niiden seuralle, jotka mukautuvat babylonilaisiin menoihin ja uskonnollisiin velvoituksiin.
Jotkut taas ajattelevat voivansa henkilökohtaisesti silloin tällöin käydä kristikunnan jumalanpalveluksissa pysyäkseen tietoisina siitä, mitä niissä tapahtuu, tai miellyttääkseen jotakuta maallista sukulaista tai tuttavaa. Mutta apostoli Paavali tuomitsi julkisesti sekauskontoon kallistumisen, kun hän oli kääntynyt tosi uskoon: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella [oikealla Raamatun opilla] ja pimeydellä [taikauskolla ja ihmisten perimätiedolla]? . . . Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me [apostoli ja muut voidellut kristityt, jotka pitävät kiinni Jumalan sanasta] olemme elävän Jumalan temppeli, . . . Sentähden: ’Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko’.” – 2. Kor. 6:14–17.
Toisista taas saattaa ajan ja huomion omistaminen babylonilaisten väärien uskontojen julkaiseman kirjallisuuden lukemiseen näyttää pikkuseikalta. Ehkä he tuntevat olevansa kyllin vahvoja, niin ettei heitä voida helposti järkyttää pois raamatulliselta totuudenkannaltaan. Luultavasti he kuitenkin ihmettelevät, miksi he eivät saavuta samaa selväpiirteistä käsitystä ja samaa myönteistä suhtautumista kuin toiset, jotka ovat innokkaita tosi Jumalan palvonnassa. Totuus on, että heiltä puuttuu se kokosydämisyys, mikä miellyttää Jehovaa, ja siksi he eivät voi odottaa nauttivansa hänen täysintä siunaustaan. On olemassa vaara, että heidän ajattelunsa kehittyy ontuvaksi.
PÄÄTTÄVÄISEN TOIMINNAN TARVE
Niillä, jotka haluavat miellyttää Jehovaa ja saada elämän, ei ole varaa näinä ”viimeisinä päivinä” empiä kauan, kummanko valitsevat, valon vai pimeyden, totuuden vai eksytyksen, Jumalan palvelijain seurakunnan vai heidän vastustajiensa järjestön. Heidän täytyy karttaa sitä uskollisuuden jakamista, mistä on seurauksena ”kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään”. (Jaak. 1:8) Vähäinenkin sekaantuminen väärään uskonnolliseen opetukseen voi turmella ihmisen suhteen puhtaaseen palvontaan ja kyvyn siihen. (Gal. 5:9; Matt. 16:6, 12) ”Tehkää polut suoriksi jaloillenne”, kuuluu apostoli Paavalin vaativa neuvo. – Hepr. 12:13.
Ei pitäisi enää olla uteliaisuutta eikä ikävöintiä Suuren Babylonin uskontojen ravitsematonta ruokavaliota kohtaan, varsinkaan koska Raamatun ja sen sanoman ahkera tutkiminen vie kaiken saatavissa olevan ajan saadaksemme jalkamme lujasti elämän tielle. Me voimme välttää vaarallisen ontumisen kahden erilaisen mielipiteen välillä, jos tunnustamme nöyrästi, että elämän pelastava totuus tulee meille Jehovalta sen hengen täyttämän järjestön kautta, jota Kristus Jeesus johtaa. (Matt. 24:45–47) Edistyminen ja onni ovat välitön palkka määrätietoisille.
Tänä tärkeänä ratkaisun aikana vaaditaan siis päättäväistä toimintaa. Me emme rohkene seisoa syrjässä tänä aikana, jolloin Kristus Jeesus johtaa suurta työtä, ”lampaiden” erottelemista ”vuohista”. Jos tahdomme tulla kootuiksi Kuninkaan suosion oikealle puolelle, meidän täytyy osoittautua ”lampaiksi”, jotka kieltäytyvät kuulemasta vääriä paimenia tai kulkeutumasta pois ja turvautumasta omiin niukkoihin apukeinoihimme. (Matt. 25:31–40) Meidän täytyy kuunnella sitä vakavaa neuvoa, joka sisältyy Elian vaativaan kysymykseen, ja toimia sen mukaisesti: ”Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille?” – 1. Kun. 18:21.