Ammattikerjäläisestä tulee onnellinen antaja
KÄVELIN vaivalloisesti ollessani matkalla tapaamaan naapureita, kun ryysyinen kerjäläinen huudahti: ”Jorge, etkö sinä kerjääkään enää? Oletko rikastunut?”
Niin, minä olen Jorge. Olin ammattikerjäläisenä 15 vuotta, mutta enää en kerjää. Vastasin: ”Olen, ja nyt olen rikkaampi kuin sokeritehtailija.” Sokeritehtailijat ovat Koillis-Brasilian varakkaimpia ihmisiä.
Hän tuijotti minua hämmästyneenä. Käytin hyväksi hänen äänettömyyttään ja jatkoin: ”Katsohan, se johtuu siitä, että ’Herran siunaus rikkaaksi tekee, ei oma vaiva siihen mitään lisää’.” (Sananl. 10:22) Selitin, että vaikka minulla edelleen oli vain vähän tämän maailman tarjoamaa aineellista hyvää, pidin itseäni rikkaana. Miksi? Koska olin oppinut tuntemaan tosi Jumalan, tuntenut hänen siunauksiaan elämässäni, saanut tosi ystäviä ja minulla oli työtä ja riittävästi ruokaa.
Entinen kerjuutoverini oli ällistynyt. ”Miten pystyit luopumaan kerjäämisestä?” hän halusi tietää. Mutta sinä ehkä haluaisit tietää, miksi minusta ensinkään tuli kerjäläinen. Tällainen on tarinani.
Murheellinen lapsuus
Synnyin vuonna 1930 molemmat jalat halvaantuneina. Siihen aikaan perheeni asui pienessä kaupungissa Paraíban osavaltiossa Brasiliassa. Elimme maatöillä. Auttaaksemme vanhempiamme yhdentoista veljeni ja sisareni ja minun oli myös tehtävä maatöitä. Kyyristyneenä maahan ja nojaten käsiini tein työtä niin hyvin kuin saatoin. Isä joutui tekemään työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisena viikonpäivänä. Hänellä ei ollut vapaita sunnuntaipäiviä eikä lomia. Se, mitä oli sadonkorjuun päätyttyä jäänyt jäljelle vuokranmaksun jälkeen, ei riittänyt vaatteiden tai lääkkeiden ostamiseen.
Valoisalle puolelle voitaisiin merkitä se, että olen perinyt musiikinrakkauden isoisältäni. Opin soittamaan viulua ja harmonikkaa, ja useita vuosia me soitimme iloisissa aluejuhlissa. Mutta ollessani 14-vuotias isä sairastui. Voidaksemme ostaa lääkkeitä meidän oli myytävä kaikki omaisuutemme. Miten itkinkään, kun viuluni vaihtoi omistajaa. Se oli antanut minulle niin monia onnellisia hetkiä. Valitettavasti isä kuoli pian sen jälkeen, ja viiden päivän kuluttua äiti seurasi häntä. Jäljelle jäi kaksitoista orpoa – köyhinä, nälkäisinä ja tietämättä mitä tehdä tai minne mennä.
Hyvää tarkoittavat ihmiset, jotka todellisuudessa eivät tunteneet Raamattua, sanoivat meille: ”Hyväksykää kohtalonne, lapset. Se on Jumalan tahto.” Tällaisen musertavan näkemyksen vallassa me erosimme, ja kukin lähti omaa tietään.
Miten selviytyisin? Muutin Santa Ritaan ja turvauduin taas paikallisissa juhlissa soittamiseen. Mutta jouduin vuokraamaan soittimet, ja monesti minulle ei jäänyt niin paljon rahaa, että olisin voinut maksaa sen mökin vuokran, jossa asuin vammaisena ja toivottomana.
Eräänä päivänä minua pyydettiin soittamaan kansanjuhlassa. Ulkonäköni on täytynyt herättää jonkin verran huomiota, ja kerroin masentavasta tilanteestani. Ihminen toisensa jälkeen ilmaisi sääliä ja sanoi minulle: ”Tule meille. Autan sinua.” Ja niin minä tein. Aloin saada lahjoja ja ajattelin, ettei kerjäläisen elämä loppujen lopuksi ollutkaan kovin kehnoa. Ennen pitkää siitä tuli minulle säännöllinen tapa. Seuraavaksi löysin naisen, jonka kanssa rupesin elämään sen kummemmitta muodollisuuksitta. Vaatteet, kengät, ruoka ja muu, mitä minulle annettiin ”reitilläni”, riittivät ylläpidoksemme.
Ruumiinvammani oli todellinen, ja sama pitää paikkansa monista muistakin kerjäläisistä. Mutta minulle selvisi pian, että monet armeliaisuudella elävistä ovat vahvoja ja terveitä.
Petollisia keinoja
Jotkut kerjäläiset osaavat taitavasti teeskennellä surua ja hurskautta ja anoa myötätuntoa. Esimerkiksi eräs entinen ”ammattitoverini” onnistui kasvattamaan suuren perheensä yksinomaan almuilla. Monta kertaa hän matkusti ”työhön” lähes 3000 kilometrin päässä olevaan Rio de Janeiroon, jossa hankki paremmin. Kerran hän käveli koko matkan yhden lapsensa opastamana teeskennellen olevansa sokea ja kerjäsi kaupungista kaupunkiin. Kun tapasin hänet silloin tällöin, hän sanoi: ”Jorge, minulla ei ole mitään hätää. Tunnen oloni erinomaiseksi, todella erinomaiseksi.”
Muuan nainen, joka asui lähellä minua, tekeytyi leskeksi ja oli aina mustissa vaatteissa. Todellisuudessa hänellä oli mies ja kaksi lasta, ja hän omisti talon. Rahan ja ruoan ohella hän sai myös uusia vaatekankaita, jotka hän oitis möi. Samalla kun nainen oli ”työssä”, hänen perheellään ei ollut hätäpäivää kotona.
Eräs toinen kerjäläinen käytti toisenlaista konstia. Tämä nainen kävi hakemassa naapuristosta likaisen, itkevän lapsen, kantoi sitä pitkin katuja ja valitti: ”Säälikää Jumalan tähden. Auttakaa minua ostamaan maitoa lapselleni.” Tietenkin itkevä lapsi herätti sääliä, ja monet ohikulkijat antoivat hänelle nopeasti hieman rahaa. Sen jälkeen hän palasi kotiin, antoi lapsen sen oikeille vanhemmille ja maksoi heille pienen ”lapsenvuokran”.
Jotkut kerjäläiset käyttävät painettuja kortteja, joissa voi lukea: ”Se ja se, joka asuu sillä ja sillä kadulla [jota ei ole], on sokea ja tarvitsee apuani voidakseen pitää huolta lapsistaan.” Kerjäläinen nousee bussiin, antaa kortin jokaiselle matkustajalle, kääntyy sen jälkeen ympäri ja kerää kortit ja niiden mukana mahdolliset lahjoitukset. Toiset näyttävät haavoja ja vammoja ja pyytävät rahaa voidakseen maksaa leikkauksen. He kertovat samaa tarinaa vuodesta toiseen, mutta heitä ei koskaan leikata.
Kerjäläisen yksityiselämäkin on yleensä moraalisesti melko löyhää. En tehnyt poikkeusta. Heti kun kyllästyin yhteen naisseuralaiseen tai kun hän ärsytti minua, hän sai pakata tavaransa, ja otin toisen naisen tilalle.
Voiko tällainen hillitön elämä tuoda todellista onnea? Minua se ei varmasti tehnyt onnelliseksi.
Kaipasin ulospääsytietä
Monesti häpesin itseäni ja sain itkukohtauksia. Sanoin lakkaamatta itsekseni: ”Jonakin päivänä löydän Jumalan avulla keinon, jolla pääsen eroon tällaisesta kerjäläisen elämästä.” Mutta en tuntenut silloin tosi Jumalaa.
Eräät tapaukset panivat minut ajattelemaan vakavasti. Campina Grandessa kerjuutoverini juopui, ja eräässä kapakassa miehet huusivat: ”Mene töihin siitä, senkin laiska pummi, joutava juopporenttu.” Se viilsi sydäntäni, koska olin pitänyt kerjäämista ainoana tapana, jolla tällaisessa ruumiillisessa kunnossa oleva voi saada elatuksensa.
Kun masennuin, jotkut jotka säännöllisesti auttoivat minua, sanoivat: ”Meille sinä et ole kerjäläinen. Me autamme sinua mielellämme, Jorge.” Siitä huolimatta vastaanotto oli useimmiten päinvastainen. Eräs mies huusi minulle: ”Mene helvettiin pyytämään almuja.” Tulin siitä murheelliseksi. Olisiko minun jatkettava tällä tavalla koko elämäni?
Erään kerran menin bussilla kotiin oltuani kerjuumatkalla osavaltion pääkaupungissa. Vieressäni istunut nuori mies rupesi puhumaan kanssani. Hän otti esiin Raamatun ja osoitti minulle, että Jumalan tarkoituksena on tehdä loppu kaikista sairauksista, heikkoudesta, nälästä ja jopa kuolemasta. (Jes. 33:24; 35:6; Ps. 72:16; Jes. 25:8) En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. ”Jumalan tarkoitus on muuttaa koko maa paratiisiksi”, hän sanoi. Paratiisiksi? Se sai minut kuuntelemaan! Ajattelin itsekseni: ”Tässä sinulla on tilaisuus luopua tästä surkeasta almujen kerjääjän elämästä.” Me sovimme siitä, että hän tulisi käymään luonani. Täsmälleen sovittuna aikana tämä nuori mies tuli vaatimattomaan kotiini jatkamaan keskusteluamme.
Kun hän teki lähtöä, sovimme uudesta tapaamisesta. Mutta kun hän oli mennyt, muistin että samaan aikaan minun oli määrä mennä erääseen voodookeskuksessa pidettävään istuntoon, jossa olin usein ollut mukana. Koko viikon mietin: ”Mitä minun pitäisi tehdä – tutkiako Raamattua vai mennä voodooistuntoon?” Tein ratkaisuni: tutkisin Jumalan sanaa. Enkä ole koskaan katunut tuota ratkaisua. Itse asiassa tutkittuani muutaman viikon minulle selvisi, että Luoja tuomitsee kaikenlaisen spiritismin. (5. Moos. 18:9–13; Ilm. 21:8) Koska halusin miellyttää Jumalaa, katkaisin pian yhteyteni voodoohon ja aloin olla sen Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä, johon tämä nuori mies kuului.
Luovun kerjäläisen elämästä
Tajusin, etten voisi olla kristitty ja kerjäläinen samanaikaisesti, sillä Raamatun vaatimus on: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköön hän syökökään.” (2. Tess. 3:10) Mutta miten voisin saada työtä? Tässä osassa maata on ruumiillisesti terveenkin vaikea saada työtä. Miten paljon huonommassa asemassa olisikaan sellainen, joka ei voi käyttää jalkojaan! Mitä voisin tehdä? Rakkaudellisesti eräs todistaja opetti minua valmistamaan kookosmakeisia. Mutta yrityksistäni huolimatta möin niitä niin vähän, ettei se riittänyt elämiseen. Niinpä jatkoin kerjäämistä. Sydämeni murtui. Oliko kaikki hukassa?
Erään kerran minulle näytettiin, mitä Raamattu sanoo Psalmissa 37:25: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” Se teki minuun syvän vaikutuksen. Oliko psalmista oikeassa? Minun oli kokeiltava sitä itse. Minun tarvitsi muuttaa näkemystäni ja lopettaa itsesääli. Sanoinkin naisseuralaiselleni: ”Ensi viikosta eteenpäin en enää käy kerjäämässä almuja.” Hän oli järkyttynyt. ”Miten me voimme elää? Mehän kuolemme nälkään!”
Vastasin: ”Luotan siihen, että Jehova pitää tavalla tai toisella huolta tarpeistamme. Hän tietää, mitä me tarvitsemme, ennen kuin me edes pyydämme sitä häneltä.” Ajattelin Matteuksen 6:31–34:ää – lupausta siitä, että Jumala siunaa ponnistelumme aineellisten välttämättömyyksien hankkimiseksi, jos me etsimme ensin hänen valtakuntaansa ja hänen vanhurskauttaan.
Jehova on ollut erittäin hyvä meille siitä lähtien. En ole enää koskaan ojentanut kättä pyytääkseni leipää! Olen onnistunut hankkimaan välttämättömyytemme työnteolla. Psalmista oli oikeassa. Mitä tapahtui? Paikallisen seurakunnan todistajat neuvoivat minua edelleen ja auttoivat raaka-aineiden hankkimisessa makeisia varten, joita yhä myyn. Sen lisäksi minulla oli tapana kerätä monta kertaa viikossa jätepaperia kaupungista ja myydä se. Hieman myöhemmin todistajat auttoivat minua hakemaan pientä kuukausittaista invalidieläkettä. Jehova on tosiaan osoittautunut rakkaudelliseksi huolenpitäjäksi kristillisen seurakunnan avulla.
Aikanaan opin tuntemaan Jumalan vaatimukset avioliiton suhteen ja laillistin suhteeni naiseen, jonka kanssa olin asunut monta vuotta. Sen jälkeen minut kastettiin 13. huhtikuuta 1975 sen vertauskuvaksi, että olin antautunut Jehova Jumalalle Kristuksen Jeesuksen kautta. Uppouduin yhä enemmän seurakunnan toimintoihin ja johdin jopa yhtä viikoittaisista seurakunnan raamatuntutkisteluista. Se, että sain näin tilaisuuden toimia toisten hyväksi, on tehnyt minut hyvin onnelliseksi. – Apt. 20:35.
Aluksi vaimoni pelkäsi hieman koko tätä toimintaa. Mutta suureksi ilokseni hänkin alkoi suhtautua vakavasti Raamatun tutkimiseen, ja nyt hän kertoo kanssani toisille niistä hyvistä asioista, joita me opimme. Kymmenvuotias adoptoitu tyttäremme osallistuu myös siihen kanssamme.
Joskus tapaan entisiä katuseuralaisiani. Kun he kysyvät, miksi luovuin kerjäämisestä, en epäröi kertoa sitä heille. Sitä paitsi olen myös selittänyt kaikille niille ystävällisille ihmisille, jotka auttoivat minua silloin kun olin puutteessa, mikä vapautti minut kerjäläisen hyödyttömästä elämästä. Todellakin, muutuin kerjäläisestä antajaksi ja kannustan toisia ’ottamaan elämän vettä ilmaiseksi’. – Ilm. 22:17.
Koska tiedän, että surkeissa oloissa elävien aitojen kerjäläisten ongelmia ei voida ratkaista nykyisessä asiainjärjestelmässä, koetan auttaa heitä näkemään, mitä Jumala aikoo tehdä lähitulevaisuudessa. Jotkut kuuntelevat tarkkaavaisesti. Toiset pilkkaavat. Mutta olen vakuuttunut siitä, että Raamatun lupaukset ovat luotettavia.
Sykähdyttävä mahdollisuus terveen ruumiin saamisesta Jumalan uudessa järjestyksessä täyttää minut sanoin kuvaamattomalla ilolla. Kun minulla on sellainen ruumis, haluan – en käydä kerjäämässä – vaan auttaa käsilläni ja jaloillani sen toiveen toteuttamisessa, joka oli lähtökohtana sille, että luovuin kerjäläisen elämästä: sen toiveen, että saan auttaa maan tekemisessä paratiisiksi, jossa ’maa kasvaa runsaasti viljaa’ kaikille. (Ps. 72:16) Silloin kenelläkään ei ole syytä lähteä kerjuulle.
[Huomioteksti s. 21]
Kun isä ja äiti kuolivat, 12 lasta jäi orvoiksi – köyhinä, nälkäisinä ja tietämättä mitä tehdä.
[Huomioteksti s. 22]
’Mitä minun pitäisi tehdä – tutkiako Raamattua vai mennä voodooistuntoon? Tein ratkaisuni.’
[Huomioteksti s. 23]
”Tajusin, etten voisi olla kristitty ja kerjäläinen samanaikaisesti.”