Kannattaako Turkki palvontavapautta?
TAMMIKUUN 24. päivänä 1973 Eskisehirissä Turkissa sotaoikeus teki päätöksen, jonka mukaan on rikos kuulua Jehovan kristittyihin todistajiin. Neljä todistajaa tuomittiin maksamaan ankarat sakot, 5000 Turkin puntaa [n. 1400 mk] kukin. Miksi?
Oikeusistuin oli sitä mieltä, että nuo neljä todistajaa olivat rikkoneet rikoslain 143. artiklaa. Tämä artikla kieltää Turkin kansalaisia liittymästä mihinkään ulkomaiseen kansainväliseen yhtiöön tai seuraan ilman hallituksen lupaa. Soveltamalla tätä artiklaa Jehovan todistajia koskevaan oikeusjuttuun oikeusistuin kieltäytyi tunnustamasta heitä uskontokunnaksi. Syyksi siihen, miksi se määräsi lain salliman ankarimman rangaistuksen, se ilmoitti, että Jehovan todistajat ovat hyvin vaarallinen seura, koska he eivät tervehdi lippua tai muita kansallisia vertauskuvia ja koska he vaativat vapautusta sotapalveluksesta omantunnonsyistä. Oikeusistuin väitti, että Jehovan todistajat heikentävät siten Turkin kansallishenkeä.
Oikeuden päätöksestä on valitettu ylempään oikeusistuimeen. Tämä herättää kysymyksen: onko olemassa perustetta päätöksen muuttamiselle palvontavapautta puoltavaksi?
Kyllä, sillä Turkin tasavallan perustuslain 19. artikla takaa ajatuksen, omantunnon ja uskonnon harjoittamisen vapauden. Näitä oikeuksia ei ole kuitenkaan koskaan täysin myönnetty Jehovan todistajille, vaikka useita vetoomuksia on tehty. Heidän ei sallita kokoontua vapaasti tutkimaan Raamattua, vaan heidän on jatkuvasti elettävä poliisien mielivaltaisten toimenpiteitten uhan alaisina. Pane merkille, mitä he ovat kokeneet:
Lokakuun 29. päivänä 1968 ”Cumhuriyet”-sanomalehti ilmoitti, että viisitoista todistajaa oli pidätetty Ankarassa 18. lokakuuta heidän ollessaan kokoontuneina rauhaisasti tutkimaan Raamattua ja että heitä syytettiin kumouksellisesta toiminnasta ja yrityksestä kukistaa hallitus. Juttu on yhä valitustuomioistuimessa.
Toukokuun 20. päivänä 1971 pidätettiin Istanbulissa kahdeksantoista todistajaa, jotka olivat tutkimassa Raamattua, ja heitä pidettiin vankeudessa kaksi päivää. Syyte on vieläkin nostamatta.
Toukokuun 4. päivänä 1972 ”Milliyet”-sanomalehti kertoi Ankaran sotaoikeudessa pidetystä kymmenen Jehovan todistajan oikeudenkäynnistä. Nämä todistajat oli pidätetty 9. kesäkuuta 1971 heidän ollessaan koolla yksityiskodissa keskustelemassa Raamatusta. Sen jälkeen heitä oli pidetty sotilasvankilassa seitsemän päivää. Oikeudenkäynti jatkuu yhä sotaoikeudessa, ja heitä syytetään 143. artiklan rikkomisesta.
”Tercüman”-sanomalehti ilmoitti 24. helmikuuta 1972, että viisitoista todistajaa pidätettiin Ankarassa 23. helmikuuta 1972. Kuutta heistä, kolmea miestä ja kolmea naista, joihin kuului äiti, jolla oli puolen vuoden ikäinen vauva kotona, pidettiin vankeudessa yhdeksän viikkoa syytettyinä kumouksellisesta toiminnasta. Mitään päätöstä ei ole vielä julistettu.
Kaikissa edellä kerrotuissa tapauksissa Raamatut ja raamatullinen kirjallisuus takavarikoitiin.
Voiko tällainen Jehovan kristittyjen todistajien kohtelu olla oikeudenmukaista? Tosiasiat puhuvat puolestaan. Jehovan todistajat ovat lainkuuliaisia kansalaisia. He noudattavat Raamatun käskyä: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta.” (Room. 13:1) Vain jos Jehovan todistajien eteen tulee kysymys hallituksen säätämän sellaisen lain noudattamisesta, joka on vastoin Jumalan lakia, he kieltäytyvät mukautumasta maallisen hallitusvallan tahtoon. (Apt. 5:29) Mutta Turkissa samoin kuin muuallakaan he eivät millään tavalla yritä estää ihmisiä liittymästä sotavoimiin, eivätkä he kannusta ihmisiä osoittamaan halveksuntaa minkään kansan lippua kohtaan.
Jehovan todistajat eivät sekaannu politiikkaan, eivätkä he vehkeile maailman hallituksia vastaan. He noudattavat henkeytettyä kehotusta: ”Älä sekaannu kapinallisten seuraan.” (Sananl. 24:21) Millään hallituksella ei ole sen tähden syytä pelätä Jehovan kristittyjä todistajia. Tänä lisääntyvän väkivallan aikana heidän kuuliaisuutensa Jumalan sanalle edistää lakia ja järjestystä.
Niinpä Turkin oikeusistuimet ja itse hallitus ovat päätöksen edessä, joka paljastaa, miten ne suhtautuvat palvontavapauteen. Tunnustavatko ne Jehovan todistajat siksi, mitä he ovat – lailliseksi uskontokunnaksi eikä ”jäsenseuraksi”? Toimiiko Turkki perustuslakinsa vaatimusten mukaisesti kunnioittaen niitä? On varmasti toivottavaa, että Turkki ottaa myönteisen asenteen palvontavapauteen sopusoinnussa halunsa kanssa kuulua maailman vapaisiin kansoihin.