Jokainen tarvitsee toivoa

”TOIVO pulppuaa iäti ihmisen rinnassa.” Näin sanoi englantilainen runoilija Alexander Pope teoksessaan ”Essay on Man”. Kaksituhatta vuotta aikaisemmin kreikkalainen runoilija Theokritos esitti sen näin: ”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.” Paljon aikaisemmin vielä juutalainen viisas mies Salomo kirjoitti: ”Onhan sillä, jonka vielä on suotu olla kaikkien eläväin seurassa, toivoa.” – Saarn. 9:4.

Niin, kaikenlaiset ihmiset ovat kaikkina aikoina tarvinneet toivoa. Nykyään miljoonat ihmiset sanovat, että ainoa toivo on parempi maailma kommunismin välityksellä. He uskovat, että vallankumoukselliset muutokset tuovat tullessaan paremmat ajat ihmisjoukoille. He lainaavat ranskalaisen kommunistimarttyyrin Gabriel Périn sanoja, joiden mukaan kommunismin ansiosta tuleville sukupolville koittaa ”onnellinen huomispäivä”. Tosin monet ihmiset ovat nähneet marxismin periaatteita noudattavien hallitusten tuottamat pettymystä aiheuttavat seuraukset ja heidän silmänsä ovat avautuneet. Siitä huolimatta kommunismi muodostaa edelleen ”toivon” miljoonille ihmisille, joiden tavoitteena on yhteyskunnallisesti oikeudenmukainen maailma.

Koraani tarjoaa noin puolelle miljardille muhamettilaiselle toivon iankaikkisesta autuudesta paratiisissa, jota nimitetään ”puutarhaksi” ja jossa siunatut nauttivat ylellisyyksistä ylösnousseissa ruumiissaan. Monet muhamettilaiset jopa toivovat tuhatvuotisen rauhan kauden tulevan maan päälle ennen tuomiopäivää. Allahin hylkäämät heitetään ”kuumaan paikkaan” ikuisesti piinattaviksi.

Satojen miljoonien hindujen ja buddhalaisten toivona on saavuttaa nirvana. Hinduille se merkitsee kirjaimellisesti elämän liekin ”puhaltamista sammuksiin” yhtymällä Brahmaniin eli persoonattomaan kaikkeuden sieluun. Buddhalaisille nirvana on ”täydellisen autuuden tila, joka saavutetaan yksilön olemassaolon sammumisella ja sielun yhtymisellä korkeimpaan henkeen”.

Sadoista miljoonista kristityiksi tunnustautuvista sanotaan, että toivo on yksi heidän kolmesta ”teologisesta hyveestään” uskon ja rakkauden ohella. Näistä kolmesta hyveestä M’Clintockin ja Strongin Cyclopædia sanoo: ”Usko on juuri, rakkaus hedelmää kantava runko ja toivo kristillisen elämän puun taivaisiin ulottuva latva.”

Yhtäpitävästi tämän protestanttisen teoksen kanssa, jonka mukaan kristikunnan kirkkojen jäsenten toivo merkitsee taivaaseen menemistä, Katolinen tietosanakirja sanoo otsikon ”Toivo” alla: ”[Toivo] määritellään jumalalliseksi hyveeksi, jonka välityksellä me luottavaisesti odotamme Jumalan avulla saavuttavamme ikuisen autuuden . . . Kaikki tämä on ymmärrettävissä vain sillä perusteella, jota me pidämme itsestään selvänä, että on olemassa yliluonnollinen järjestys ja että ainoa ajateltavissa oleva ihmisen lopullinen kohtalo nykyisessä Jumalan sallimuksessa on tuossa järjestyksessä. . . . toivon päätavoitteena on taivaassa saavutettava yhteys Jumalaan.” (Kursivointi meidän) The Catholic Encyclopedia.

Sekä katolilaisten että useimpien protestanttien ainoana toivona on siis ”ikuinen autuus . . . taivaassa”. Jos se ei toteudu, niin ei ole mitään toivoa. Eräs katolinen sanakirja sanoo: ”Helvetissä olevat tuomitut eivät voi toivoa, sillä heillä ei voi olla mitään pelastuksen odotetta.” (A Catholic Dictionary) Sanat, jotka Dante kuvitteli kirjoitetun helvetin porttien yläpuolelle, kuuluivat: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Mutta eikö Jumalaan ja Kristukseen uskovilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ”ikuinen autuus” taivaassa tai epätoivoinen ikuisen rangaistuksen tila ”helvetissä”? Koska kristillisyyden juuret ovat syvällä Raamatussa, niin miten Raamattu määrittelee kristillisen toivon ja mahdollisen vaihtoehtoisen rangaistuksen?

Koska miljoonia kommunismin lumoissa olevia ihmisiä ei ilmeisesti voida houkutella kristikunnan kirkkojen esittämällä ainoalla toivolla, ”taivaan autuudella”, niin voisiko olla, että Raamattu esittää sellaisille ihmisille – ei vain lyhyttä elinaikaa varten vaan koko ikuisuutta varten – juuri sen toivon, jonka he ajattelevat löytävänsä kommunismista, nimittäin toivon maailmasta, jossa ”kaikki nauttivat yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta tasa-arvoisuudesta luokattomassa yhteiskunnassa”?

Voisiko olla jopa niin, että Raamattu esittää miljoonille muhamettilaisille toivon, joka on samanlainen kuin Koraanin heille tarjoama paratiisi-”puutarha”, mutta ilman ”kuumaan paikkaan” joutumisen vaaraa?

Entä miten on eräiden itämaisten uskontojen satojen miljoonien kannattajien laita, joille on opetettu, että kaikki aineellinen olemassaolo merkitsee kärsimistä, ja joista sen tähden elämä maan päällä on pahaa? Pyrkisivätkö nämä ihmiset pääsemään eroon yksilöllisestä olemassaolostaan nirvanassa, jos he voisivat olla varmoja siitä, ettei elämää maan päällä ole tarkoitettu sellaiseksi kärsimyksen ajaksi, jollaisena he ovat sen tunteneet? Eikö Raamattu voisi muuttaa heidän elämänkatsomustaan ja antaa heille toivoa, joka vastaa paremmin älyllisten ihmisten luonnollisia kaipuita?

Tutkikaamme nämä kysymykset mielessämme Raamattua ja uskonnon historiaa nähdäksemme, onko ”taivaaseen meneminen” ainoa ihmiskunnalle esitetty toivo. Ja koska ihmiskunnalle Raamatun mukaan annettiin toivo jo ennen kristillisyyden perustamista, katsokaamme ensiksi, millainen toivo muinaisilla juutalaisilla oli.