Mikä on sielusi?
MONET ihmiset uskovat, että ihmisellä on sielu, joka on erillään ruumiista. Tämän sielun ajatellaan lähtevän ruumiista kuoleman tapahtuessa. Sen mukaan, onko ihminen viettänyt hyvää elämää vai ei, hänen sielunsa sanotaan menevän joko taivaaseen nauttimaan ikuista onnea Jumalan luona tai helvettiin kärsimään kidutusta.
Uskon tuliseen helvettiin nähdään näin ollen perustuvan siihen opetukseen, että ihmisellä on sielu, joka säilyy ruumiin kuollessa. Mutta onko tämä opetus sopusoinnussa Raamatun kanssa?
Pyhän Raamatun ensimmäinen kirja, 1. Mooseksen kirja, ilmaisee, millainen ihmissielu on. Kuvaillen ensimmäisen ihmisen luomista 1. Moos. 2:7 sanoo: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu [hepr. nefeš].” Huomaa, että Raamattu ei sano: ’ihminen sai sielun’, vaan ”ihmisestä tuli elävä sielu”.
Apostoli Paavali osoittaa korinttolaisille lähettämässään henkeytetyssä kirjeessä, ettei kristillinen opetus sielusta eronnut siitä, mitä sanotaan 1. Mooseksen kirjassa. Hän lainasi 1. Moos. 2:7:ää sanoen: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu.’” (1. Kor. 15:45) Koska Paavali käytti sielusta kreikkalaista sanaa psykhé, niin se todistaa, että psykhé voi heprealaisen sanan nefeš tavalla merkitä ihmistä itseään.
On merkille pantavaa, että lukuisat 20. vuosisadan Raamatun oppineet, katoliset, protestanttiset ja juutalaiset, ovat avoimesti tunnustaneet, että ihminen itse on sielu. Me luemme:
”1. Mooseksen kirjan kuuluisa jae [2:7] ei sano, niin kuin usein on otaksuttu, että ihminen muodostuu ruumiista ja sielusta; se sanoo, että Jahve muodosti ihmisen maasta ottamastaan mullasta ja alkoi sitten elävöittää elotonta ruumista hänen sieraimiinsa puhaltamallaan elämänhengityksellä, niin että ihmisestä tuli elävä olento, mikä on kaikki, mitä nefeš [sielu] tässä merkitsee.” – Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft, 41. osa.
”Ei pidä ajatella, että ihmisellä on sielu; hän on sielu.” – The New Bible Commentary.
”Sielu VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei merkitse osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin se merkitsee UT:ssa [Uudessa testamentissa] ihmiselämää: yksilön, tietoisen subjektin, elämää.” – New Catholic Encyclopedia.
”Uudessa testamentissa ’pelastaa sielunsa’ (Mark. 8:35) ei merkitse ihmisen jonkin ’hengellisen’ osan pelastamista hänen ’ruumiinsa’ vastakohtana (platonilaisessa mielessä) vaan koko persoonaa korostuksen ollessa sillä seikalla, että henkilö elää, toivoo, rakastaa ja haluaa jne. sen lisäksi, että hän on konkreettinen ja ruumiillinen.” – The New American Bible, ”Raamatun teologisten termien sanasto”.
”Raamattu ei sano, että meillä on sielu. ’Nefeš’ on ihminen itse, hänen ravinnontarpeensa, hänen suonissaan virtaava veri, hänen olemuksensa.” – Tri H. M. Orlinsky heprealaisesta Union Collegesta, New York Times 12.10.1962.
Koska alkukielen ”sielua” vastaavat sanat (nefeš ja psykhé) voivat tarkoittaa ihmistä itseään, niin meidän pitäisi odottaa havaitsevamme siihen yhdistettävän ihmisten normaalit ruumiintoiminnat ja ominaispiirteet. Onko näin? Onko sielusi todella sinä itse? Katsokaamme:
Tutkimus siitä, miten Raamattu käyttää näitä heprealaisia ja kreikkalaisia sanoja, ilmaisee, että ihmissielu on synnytetty. (1. Moos. 46:18, Um) Se voi syödä tai paastota. (3. Moos. 7:20, Vanha kirkkoraamattu [Vk]; Ps. 35:13, Um) Se voi iloita tai surra. (Ps. 35:9; Matt. 26:38) Se voi rakastua. (1. Moos. 34:3, Um) Se voi siunata toisia. (1. Moos. 27:4, Vk) Se voi kuulla. (Apt. 3:23, Vk) Sielu voi tehdä syntiä, vannoa, haluta jotakin ja pelätä. (3. Moos. 4:2; 5:4; Vk; 5. Moos. 12:20, Vk, Väliaikainen käännös [Väl]; Apt. 2:43) Se voidaan varastaa ja se voi joutua rautoihin. (5. Moos. 24:7, Vk; Ps. 105:18, Um) Etkö sinä voi tai eikö sinulle voida tehdä kaikkea tällaista? Tosiaan, sinä itse olet sielusi.
Kun sielusi kuolee, niin sinä siis kuolet, lakkaat olemasta tietoisessa tilassa. Raamattu puhuu yhä uudelleen sielusta kuolevana. Jehova julisti profeettansa Hesekielin kautta: ”Katso, kaikki sielut ovat minun: niinkuin isän sielu, niin pojankin sielu – ne ovat minun. Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hes. 18:4, 19) Messiaasta eli Kristuksesta Jesajan ennustus sanoi: ”Hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan.” (Jes. 53:12) Ja Jeesus Kristus sanoi: ”Joka rakastaa sieluaan, kadottaa sen.” – Joh. 12:25, Väl.
Mutta eikö ole ainakin joitakin raamatunpaikkoja, joiden voitaisiin ymmärtää vihjaavan siihen mahdollisuuteen, että ihmisellä on kuolematon sielu? Ei. On kiinnostavaa, että Raamatun oppineetkin, jotka eivät ole Jehovan todistajia, ovat tulleet tähän johtopäätökseen tutkimustensa perusteella. David G. Buttrick, Pittsburghin teologisen seminaarin apulaisprofessori, sanoo lehdessä Presbyterian Life (toukok. 1970) olleessa kirjoituksessaan: ”En löydä Raamatusta mitään, mikä tukisi ajatusta, että sieluilla on ’kuolematon olemassaolo’.” Sanan ”sielu” merkityksestä tämä oppinut huomauttaa: ”Kun Raamattu käyttää tätä sanaa sielu, se tavallisesti merkitsee ’elämää’ eli ’elollisuutta’ eikä erillistä osaa meistä. Ajattelehan siis asiaa perusteellisesti: kun Raamattu sanoo, että me olemme kuolevaisia, niin se sanoo, että me kuolemme – me todella kuolemme.” Jatkaen tätä todistelua hän sanoo: ”Jos meillä olisi kuolematon sielu, me emme tarvitsisi Jumalaa – kuolemattomuutemmehan veisi onnelliseen päätökseen. Mutta Raamattu kieltää tällaisen turhan toivon: me olemme kuolevaisia, ja niin meidän täytyy pitää kiinni yksistään Jumalan rakkaudesta. Kristityt eivät usko elämän jatkuvuuteen vaan ylösnousemukseen.”
Raamattu tekee selväksi, ettei kuoleman tilassa ole tietoisuutta. Saarn. 9:10 sanoo: ”Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat, sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä.” Koska ei ole kuolematonta sielua, joka säilyisi ruumiin kuollessa, niin ei ole myöskään mitään, mitä voitaisiin kiduttaa kuoleman jälkeen tulisessa helvetissä.
”Elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään.” – Saarn. 9:5.