sinun tykösi kaikki. Niin totta kuin minä elän, sanoo [Jehova], sinä puet heidät kaikki yllesi niinkuin koristeen ja sidot heidät vyöllesi niinkuin morsian vyönsä. Sillä sinä – sinun rauniosi ja autiot paikkasi, sinun hävitetty maasi – sinä käyt silloin ahtaaksi asukkaille, ja kaukana ovat ne, jotka sinua söivät. Vielä saavat sinun lapsettomuutesi lapset sanoa korviesi kuullen: ’Paikka on minulle ahdas, tee tilaa, että voin asua’. Silloin sinä sanot sydämessäsi: ’Kuka on nämä minulle synnyttänyt? Minä olin lapseton ja hedelmätön, karkoitettu ja hyljätty. Kuka on heidät kasvattanut? Katso, minä olin jätetty yksin. Missä nämä silloin olivat?

”Näin sanoo Herra [Jehova]: Katso, minä nostan käteni kansakuntien puoleen, kohotan lippuni kansoja kohti, niin he tuovat sinun poikasi sylissänsä ja kantavat sinun tyttäresi olkapäillään. Kuninkaista tulee sinulle lastenhoitajat, heidän ruhtinattaristaan sinulle imettäjät. Sinun edessäsi he kumartuvat maahan kasvoillensa ja nuolevat tomun sinun jaloistasi. Silloin sinä tiedät, että minä olen [Jehova] ja että ne, jotka minua odottavat, eivät häpeään joudu.” – Jes. 49:12–23.

Jehova Jumala osoittaa armonsa niille Suuressa Babylonissa oleville, jotka koettavat löytää Jumalan varaaman pelastustien. Nyt, kun hän on rakentanut Siionin, hänen puolellaan olevat käsittävät sen totuuden, että Jehova Jumala ja Kristus Jeesus ovat heidän Opettajansa ja Paimenensa, ja arvostavat sitä. He sanovat kuningas Daavidin kanssa: ”Jehova on minun paimeneni.” (Ps. 23:1, Am. stand.-käänn.) Ja ”suuri joukko” arvostaa nyt, mitä Ilmestyskirjan 7:17 sanoo Kristuksesta Jeesuksesta: ”Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.”

Kaikki vuodesta 1914 lähtien ilmenneet ihmeteltävät tosiasiat todistavat yhdessä, että Jehova Jumala ei ole unohtanut Siionia. Jesajan 49:20 sanoo hänen ”vaimolleen”, yleisjärjestölleen: ”Vielä saavat sinun lapsettomuutesi lapset sanoa korviesi kuullen: ’Paikka on minulle ahdas, tee tilaa, että voin asua’.” Tämä osoittaa selvästi, että Jehovan yleisjärjestön maallinen puoli oli tuleva ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien 1918 hänen jäännöksensä ja sen hyvätahtoisten tovereitten lukuisasti kansoittamaksi. Näitä Siionin lasten hyvätahtoisia liittolaisia täytyy tulla suuri joukko Suuresta Babylonista. Monen sellaisen on vielä tultava Jehovan luokse ja siunatuksi hengellisen Israelin, Siionin lasten, jäännöksen kanssa. Siionin lapset on valtuutettu kantamaan ’Valtakunnan hedelmiä’ näiden ihmisten eteen, jotta he voisivat syödä ja elää. Kun nämä vangit vapautetaan, niin heidänkin täytyy liittyä vapaisiin tovereihinsa julistamaan Jehovan nimeä ja valtakuntaa.

”Suuri joukko” kasvaa Ruotsissa

JEHOVAN todistajat painavat taistelun portille Ruotsissa. He ovat kohdanneet paljon vastustusta, varsinkin valtionkirkon papiston taholta, mutta se ei ole hidastuttanut edistymistä. Uusi huippu julistajien luvussa saavutettiin vuoden lopussa, nim. 4 074, jotka ovat menneet eteenpäin saarnaten Sanaa. Keskimäärin on kasvu Jehovan todistajain riveissä ollut 14,5 prosenttia. Haaratoimistonpalvelijan laatima raportti osoittaa, mitä ihmiset ajattelevat ja sanovat Jehovan todistajista.

”Trosan pääkadulle, Gööteporin Kungsports Avenuelle, teollisuuskaupunkien työläiskoteihin Smålannissa – kaikkialle he tunkeutuvat, nämä ’Jehovan todistajat’ julistaen uutta maailmaa. Kun saavuin Lontooseen 1945 ja kysyin, millaiset olosuhteet olivat sodan jälkeen, niin minulle sanottiin: ’Monet ovat väsyneet, pukumme ovat kuluneet, ja Jehovan todistajat alkavat menestyä’. Kun tulin Wieniin juuri tänä kesänä ja kyselin sikäläistä asiaintilaa, niin he sanoivat: ’Asiat alkavat kirkastua. Kun vain venäläiset menisivät takaisin maahansa! Ja sitten me ihmettelemme, mitä tulee Jehovan todistajista, jotka ovat alkaneet pitää nyt paljon ääntä.’ Näitä ’todistajia’ koskeva kysymys alkaa tulla maailman laajuiseksi.”

Näillä sanoilla eräs Ruotsin uskonnollisista johtajista aloitti puheensa muutamana maanantai-iltana viime elokuussa kaupungissa, missä meillä oli ollut piirikonventti kolmena edellisenä päivänä. Tuo konventti oli saattanut paikkakunnan saarnaajat pelon valtaan ja pannut heidät huutamaan apua meidän ”paljastamiseksemme”.

Papiston vastustus teki konventin hyvin tunnetuksi (heidän meitä vastaan tähdättyä kokoustansa alettiin mainostaa kuukautta ennen kuin me mainostimme esitelmää ”On jo myöhempi kuin luuletkaan!”), ja sanomalehdet kirjoittivat paljon meistä ja, tietysti, enimmäkseen meitä vastaan. Mutta eräs herrasmies kirjoitti kumminkin suurimman päivälehden toimittajalle lähettämässään pitkähkössä kirjeessä seuraavaa: ”. . . Ja lopuksi, miksi meidän pitäisi kristittyinä, jotka olimme niin erinomaisesti epäonnistuneet kristillisyydessämme, katsella niin halveksivasti ja naureskellen ja puhuen sopimattomasti tuota ihmisjoukkoa, joka koettaa parhaan kykynsä mukaan soveltaa sitä esimerkkiä ja elää sen esimerkin mukaan, minkä kristillisyyden Perustaja antoi, samoin kuin hänen rakkaudenkäskynsäkin mukaan? Miksi meidän pitäisi etsiä tässä lyödyssä maailmassa ummet ja lammet löytääksemme virheitä ja hairahduksia niistä, jotka seisoivat kokonaan syrjässä tuosta typerästä taistelusta? He eivät ole antaneet houkutella itseään valtakuntien muodostamiseen osallistumalla sotaan. Sen sijaan he ovat lukeneet Raamattua ja koettaneet selittää maailman tapahtumia ennustusten valossa. Muistan, miten innokkaasti ihmiset keskustelivat nuoruudessani heidän kirjoistaan, joissa he ennustivat Raamatun perusteella monta vuotta etukäteen, että sota puhkeaa syksyllä 1914, ja kuinka ihmisten ja kansojen vaikeudet lisääntyvät sen jälkeen yhä enemmän. . . . Älkäämme pilkatko enää näitä ihmisiä, jotka eivät anna sysiä itseään niitä teitä, joita on tallattu suoraan Kristuksen opetusten vastaisesti.”

Vaikka useimmat ihmiset olivatkin kohta toisen maailmansodan jälkeen taipuvaisia kieltämään sanomamme, niin kun vaikeudet rauhan ja menestyksen lujittamisessa ovat tulleet ilmeisemmiksi ja masentavammiksi tämän maan ihmisille, maan, missä he ovat purjehtineet enemmän tai vähemmän suvantovesissä, niin sanoakseni, koska kansa pysytteli erossa sodasta, on huomattavissa yhä lisääntyvä muutos tilanteessa, ja ihmiset alkavat saada silmänsä auki näkemään, mitä meidän sanomamme oikein on.

Matkapalvelijat ilmoittavat melkein joka ryhmästä, että kentällä on enemmän kiinnostusta, kuin mistä paikallisjulistajat voivat pitää huolta, varsinkin eristetyissä paikoissa ja maaseuduilla. Tässä maassa, jossa matkat ovat pitkät ja seudut harvaan asuttuja, on alinomaisena ongelmana tämän kiinnostuksen asianmukainen huoltaminen uusintakäynnein ja Raamatun tutkisteluin. Tienraivaajain rivimme ovat lisääntyneet 118:sta (keskim. kuussa) viime vuonna 170:een, mutta useimmilla vasta-alkajilla on velvollisuuksia, mitkä vaativat heitä työskentelemään kotikaupungeissaan, ja siksi ovat monet, monet avunpyynnöt saaneet jäädä ikään kuin huomioonottamatta. Mutta me luotamme kumminkin Jehovaan ja rukoilemme häntä herättämään enemmän ”liikkuvia” kokoajan julistajia auttamaan tässä suhteessa.

Että papit ovat usein kovin laiminlyöviä velvollisuuksissaan, kun on kysymys osallistumisesta raamatulliseen keskusteluun ja heidän vakaumuksensa puolustamisesta, se on havaittu erityisesti niissä tapauksissa, joissa Jehovan todistajain on täytynyt viettää aikaa vankilassa, koska heille ei ole myönnetty vapautusta sotapalveluksesta, vaikka