Aito katumus – miten se todetaan?

”Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.” – Ps. 51:19.

1. a) Kenelle synnit tulee tunnustaa ja miksi, jotta saisi anteeksi? b) Miksi synti Jehova Jumalaa vastaan voi olla synti myös seurakuntaa vastaan?

VANHIMMAT eivät ole ’rippi-isiä’, jotka on valtuutettu antamaan anteeksi kaikki synnit, joita seurakunnan jäsenet saattavat tehdä. Jehova Jumalahan antaa katuvien synnit anteeksi ja tekee sen Poikansa sovitusuhrin perusteella. Kun siis Jehova antaa jollekulle anteeksi, niin se ei ole riippuvainen siitä, että tunnustaa syntinsä vanhimmille. (1. Joh. 1:8, 9; 2:1, 2) Mutta joku voi vakavasti rikkomalla tehdä syntiä myös seurakuntaa vastaan. Näin on, koska vakava väärinteko voi aiheuttaa paljon häpeää ja vaikeutta seurakunnalle, jonka yhteydessä tuo tottelematon on. Siksi tulee seurakuntaa edustavien vanhinten varmistautua siitä, että kyseisen henkilön katumus on aito, ennen kuin hänelle annetaan anteeksi se, että hän on aiheuttanut seurakunnalle huonon maineen.

2. a) Mitä opimme 2. Korinttolaiskirjeen 2:7:stä, kun on kysymys siitä, että seurakunta antaa anteeksi synnin? b) Mitä seurakunta oikein antoi anteeksi katuvalle korinttolaiselle miehelle?

² Se, että seurakunta voi antaa anteeksi tai pidättää anteeksiannon joissakin tapauksissa, ilmenee siitä, mitä apostoli Paavali sanoi korinttolaisille katuvan erotetun miehen hyväksymisestä takaisin heidän keskuuteensa. Hän kirjoitti: ”Teidän . . . tulisi . . . huomaavaisesti antaa anteeksi ja lohduttaa häntä.” (2. Kor. 2:7) Apostoli suositteli anteeksiantoa tälle miehelle, koska ’enemmistön hänelle antama nuhde’ oli täyttänyt tarkoituksensa saamalla hänet katumaan. (2. Kor. 2:6) Koska tuo mies oli vilpittömästi katunut ja oikaissut elämänsä Jehovan vanhurskaitten vaatimusten mukaiseksi, niin oli oikein, että seurakunta otti hänet takaisin. Hän oli etsinyt Jehovan anteeksiantoa synnilleen, ja seurakuntakin antoi nyt hänelle anteeksi, ei ”synninpäästön” merkityksessä, vaan antaen hänelle anteeksi sen harmin, häpeän ja murheen, mitä hänen väärintekonsa oli aiheuttanut seurakunnalle.

3. Mitä vanhinten tulisi tehdä, kun vakavia syntejä tehneet väittävät ojentaneensa itseään?

³ Jonkun syntiluettelo voi joissakin tapauksissa olla valoon tuotuna hyvin häpeällinen. Hän on saattanut kuukausi- tai jopa vuosimääriä käyttäytyä tavalla, jota pidettäisiin syntisenä maailmassakin. Hän voi myöhemmin tulla vanhinten luo ja sanoa äskettäin lopettaneensa väärintekemisensä ja rukoilleensa Jumalalta anteeksiantoa. Hänestä saattaa tuntua, että hän on ojentanut itseään. Tai joutuessaan vastatusten häpeällisen käytöksensä todisteen kanssa hän voi sanoa vanhimmille, että hän on ojentanut itseään eikä sen tähden katsonut tarpeelliseksi lähestyä heitä asiassa. Mitä vanhinten pitäisi tehdä? Heidän tulee päättää, millaista hengellistä apua hän tarvitsee ja onko hänen katumuksensa todella aito. Tämä voi vaatia enemmän kuin yhtä keskustelua hänen kanssaan, jotta voitaisiin varmistautua hänen todellisista tunteistaan, vaikuttimistaan ja tarpeistaan. Todella katuva ottaa tervetulleena vastaan ja hyväksyy nöyrästi tällaisen vanhinten suoman rakkaudellisen avun.

MAAILMALLINEN MURHE VAI AITO KATUMUS?

4. Onko suuri murhe aina todistus aidosta katumuksesta? Selitä.

⁴ Väärintekijän pitäisi tietysti tuntea murhetta, tunnonvaivoja ja mielipahaa syntisen menettelynsä johdosta. Yksilön tunneperäisen rakenteen mukaisesti tällaiset tunteet voivat aiheuttaa kyyneleitä tai olla aiheuttamatta. Vanhinten tulisi kuitenkin pitää mielessään, ettei kaikki murhe, tunnonvaivat tai mielipaha ole välttämättä todistus aidosta katumisesta. Kristitty apostoli Paavali kirjoitti: ”Jumalinen murhe aikaansaa katumuksen pelastukseksi, jossa ei ole pahoittelemista, mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2. Kor. 7:10) Vanhimmat pyrkivät siitä syystä aivan oikein pääsemään selville, mikä aiheuttaa väärintekijän murheen.

5. Mikä on maailmallisen murheen vaikutin, ja miksi se ei ole aitoa katumusta?

⁵ Maailmallinen murhe saattaa johtua vain henkilökohtaisen epäonnistumisen tunteesta ja sitä seuraavasta pettymyksestä tai arvonannon tai joidenkin etujen menettämisen aiheuttamasta huolesta tai kurin tai häpeän saamisen odotteesta. Tämä on murhetta, joka johtuu väärinteon epämieluisista ja haitallisista seurauksista tai siitä, että väärinteko tuli päivänvaloon. Jos tällaiset tunteet ovat murheen ainoa syy, niin vaikka ne ovatkin itsessään normaaleja, henkilö ei todella pahoittele sitä, että on tehnyt synnin, vaan on huolestunut siksi, että on tullut paljastetuksi. Hän ei todellisuudessa välitä siitä häpeästä, jota hänen rikkomuksensa on tuottanut Jumalalle.

6. Mikä osoittaa, ettei Eesaun tunnepurkaus siinä yhteydessä, kun Iisak siunasi Jaakobia, ollut tosi katumusta?

⁶ Eesaun tapaus valaisee tätä hyvin. Hän myi yhdestä ateriasta esikoisoikeutensa Jaakobille. Kun Jaakob vuosia myöhemmin sai sen siunauksen, joka kuului esikoiselle, niin Eesau puhkesi tunteelliseen surun ilmaukseen. Hän valitti ”äänekkäästi ja haikeasti” ja yritti suostutella isäänsä Iisakia muuttamaan mieltään sen suhteen, että oli siunannut Jaakobia. Eesau ei pahoitellut sitä epähengellistä asennetta, joka sai hänet ’pitämään halpana esikoisuutensa’. Ei, hän pahoitteli sitä, että oli menettänyt etuja toimintatavallaan. – 1. Moos. 25:29–34; 27:34; Hepr. 12:16, 17.

7, 8. Mikä ilmaisee, että kuningas Saulin synnin tunnustaminen ei merkinnyt aitoa katumusta?

⁷ Toinen asiaa valaiseva tapaus on kuningas Saul. Kun profeetta Samuel sanoi, että hän oli jättänyt huomioon ottamatta Jumalan käskyn vihkiä amalekilaiset tuhon omaksi, niin Saul yritti puolustella itseään väittäen, että hän oli toteuttanut Jehovan sanan. Samuel esitti silloin päivänselvin sanoin kuninkaan laiminlyönnin ja lisäsi: ”Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana.” Kuultuaan tämän Saul myönsi: ”Minä olen tehnyt syntiä, kun olen rikkonut Herran käskyn ja sinun sanasi; sillä minä pelkäsin kansaa ja kuulin heidän ääntänsä. Anna nyt minulle syntini anteeksi ja palaja minun kanssani, niin minä kumartaen rukoilen Herraa.” (1. Sam. 15:17–25) Mutta tämä synnin tunnustaminen ei merkinnyt tosi katumusta. Miksi ei?

⁸ Saul vähätteli yhä syntiään yrittäen puolustella sitä sillä perusteella, että hän antoi periksi kansan pelkäämiselle. Hän ei tunnustanut sydämestään tehneensä syntiä Jehovaa vastaan. Hänen sanansa aiheutti ilmeisesti pelko, että häntä ei hyväksyttäisi kuninkaaksi ja että hän joutuisi kokemaan julkista häpeää. Tämä ilmenee hänen pyynnöstään, että Samuel palaisi hänen kanssaan. Miten niin? Ei ollut kysymys vain Samuelin palaamisesta esittämään esirukousta Saulin puolesta. Kun Samuel tahtoi ehdottomasti lähteä, niin Saul anoi: ”Osoita minulle kuitenkin se kunnia kansani vanhimpien edessä ja Israelin edessä, että palajat minun kanssani.” (1. Sam. 15:30) Saul oli siis huolissaan siitä, miltä hän näyttäisi toisten silmissä. Hän halusi, että Samuelin läsnäolo tuottaisi hänelle kunniaa eikä hänen poissaolonsa häpeää. Saul myönsi siis synnin ainoastaan huulillaan. Se ei ollut ”jumalista murhetta” siksi, että hän oli loukannut Jehova Jumalaa.

9. Mitä opimme katumisesta Eesauta ja Saulia koskevasta Raamatun kertomuksesta?

⁹ Siitä, mitä Raamattu sanoo Eesausta ja kuningas Saulista, voimme ottaa esiin joitakin tärkeitä kohtia, jotka voivat auttaa vanhimpia saamaan selville, katuuko väärintekijä. Aidon murheen ilmaisuihin voi liittyä kyyneleitä. Tunneperäiset ilmaukset, kuten Eesaun kyyneleet, eivät kuitenkaan itsessään ole todistus katumuksesta. Tämän vuoksi ei niiden puuttuminen merkitse välttämättä, että hairahtuva ei kadu. Tärkeätä on, että asianomainen pahoittelee syvästi väärintekoa ja tunnustaa sen synniksi Jehovaa vastaan. Hän tekisi kyseenalaisiksi kaikki katumisväitteensä, jos hän jatkuvasti puolustelisi menettelyjään. Ihmisen on ruvettava vihaamaan väärää menettelyään inhoten sitä. Vaikka hän saattaakin tuntea luonnollisessa määrin kiusaantuneisuutta siksi, että hän on syyllistynyt vakavaan syntiin, niin hänen ei pitäisi olla ensisijaisesti huolissaan väärintekonsa epämieluisista seurauksista vaan pikemminkin siitä häpeästä, mitä hän on tuottanut Jehova Jumalalle ja hänen kansansa seurakunnalle. Hänen pitäisi vilpittömästi pahoitella sitä, että hän on vahingoittanut suhdettaan Korkeimpaan.

MITÄ TOSI KATUMUKSEEN SISÄLTYY?

10. Miksi pitäisi henkilön murheen sen johdosta, että hän on aiheuttanut häpeää Jehovalle, sisältää myös tunnonvaivoja sen vahingon johdosta, mikä on aiheutunut hänen veljilleen ja lähimmäisilleen?

¹⁰ Se, että ihminen tuntee murhetta häpeän tuottamisesta Jehovalle, ei välttämättä eroa hänen tunnonvaivoistaan sen vahingon johdosta, minkä hän on aiheuttanut veljilleen ja lähimmäisilleen. Apostoli Johannes osoittaa, että rakkautta veljiämme kohtaan ilmentää rakkaus Jumalaa kohtaan, että se on todellisuudessa erottamaton osa siitä. (1. Joh. 3:11, 17; 4:7, 8, 11, 12, 20, 21) Väärinteko on aina väistämättä vahingollista. Jos jolloinkin lankeaisimme vakavaan väärintekoon, niin voisimme syystä miettiä seuraavia seikkoja:

11. Jos jolloinkin lankeaisimme vakavaan väärintekoon, niin mitä meidän tulisi vakavasti harkita?

¹¹ Kun olemme tehneet niin väärin, niin tunnemmeko sydänkipua todetessamme, että olemme olleet erilaisia kuin rakkaudellinen oikeamielinen Jumala, jota me palvelemme, ja olemme menetelleet itsekkäällä, jopa ahneella tavalla osoittamatta huomaavaisuutta toisten etuja kohtaan? (1. Tess. 4:3–6) Voisimmeko tosiaan ajatella, että sellainen väärinteko kuin moraalittomuus voisi milloinkaan edistää muiden tosi onnellisuutta? Kuinka paljon olemme osoittaneet välittävämme heidän pysyvästä hyvästään ja heidän toivostaan elää Jumalan suosiossa? Menettelymme eivät ole ehkä suoranaisesti koskettaneet toisia, mutta me vaikutamme silti ihmisiin esimerkillämme. (Room. 14:7) Olemmeko sitten niin itsekeskeisiä, että haluamme miellyttää itseämme, vaikka tiedämmekin antavamme huonon esimerkin vaikuttaessamme heikentävänä voimana, joka voi syövyttää toisten hengellistä vahvuutta? (Ks. vastakohtana Roomalaisille 15:2, 3.) Jeesuksen Kristuksen mukaan elämään johtava tie on ’kapea ja ahdas, ja harvat löytävät sen’. (Matt. 7:14) Meidän pitäisi itse tietää, kuinka paljon vaaditaan ponnistelua pysyäksemme vanhurskauden tiellä. Haluammeko me siis olla sellainen, joka itse asiassa vaeltaa tuota kapeaa tietä ja pudottelee sille kiviä, jotka voivat saada toiset kompastumaan tai ainakin tehdä heidän edistymisensä vaikeammaksi kuin se jo on? Miten kaukana se olisikaan taivaallisen Isämme kaltaisuudesta! (Jes. 40:11) Apostoli Paavali sanoo, että me emme suinkaan ”ole oppineet tuntemaan Kristusta tällaiseksi”. (Ef. 4:19–24) Jos me todella rakastamme ja ihailemme Jumalaa ja hänen Poikaansa heidän loistavien ominaisuuksiensa tähden, niin emmekö tunne syvää häpeää ja murhetta, jos menettelemme niin eri lailla kuin he ja käytämme väärin heidän luottamustaan meihin? Niin, tällaiset ajatukset ovat tosi katumuksen mukaisia.

12. Minkä seikan katumuksesta voimme oppia siitä, miten kuningas Manasse menetteli Jumalan annettua hänelle anteeksi?

¹² Juudan kuninkaan Manassen tapaus valaisee myös yhtä tärkeää osaa katumuksesta. Raamattu kertoo hänen synnistään: ”Hän teki paljon sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, ja vihoitti hänet.” (2. Kun. 21:6) Jehovan tuomion ilmaukseksi Manasse vietiin lopulta vankina Babyloniaan. Siellä hän katui. Raamattu sanoo: ”Hän etsi Herran, Jumalansa, mielisuosiota ja nöyrtyi syvästi isiensä Jumalan edessä. Ja kun hän näin rukoili häntä, niin Jumala taipui ja kuuli hänen rukouksensa ja toi hänet takaisin Jerusalemiin, hänen valtakuntaansa.” (2. Aikak. 33:12, 13) Manasse teki sen jälkeen kaiken voitavansa korjatakseen väärintekonsa; hän puhdisti pois epäjumaliset tavat valta-alueeltaan, uhrasi Jehovalle ja kehotti kansaa palvelemaan Korkeinta. (2. Aikak. 33:15, 16) Tämä osoittaa, että tosi katumukseen kuuluu sekä väärän menettelyn hylkääminen että päättäväinen yritys tehdä niin kuin on oikein.

13. Mitä voisi sisältyä ”katumukseen sopivaan hedelmään” ja miksi?

¹³ Sen, joka on todella katuva, tulee siis kyetä osoittamaan ”katumukseen sopivaa hedelmää”. (Matt. 3:8) Tähän sisältyy se, että hän ponnistelee järkevästi oikaistakseen asiat siinä määrin kuin hän huomaa mahdolliseksi silloisissa olosuhteissaan. Esimerkiksi hänen katumustunnustuksellaan olisi vain vähän painavuutta, jollei hän osoittaisi olevansa lainkaan huolissaan sellaisen korvaamisesta, mitä hän on varastanut. Ja jos hän ei tekisi mitään ehdotonta päätöstä noudattaa oikeaa menettelytapaa, niin olisi kovin kyseenalaista, oliko hänen katumuksensa aito.

14. Kun jonkun syntiluettelo on kovin törkeä ja on herättänyt kielteistä huomiota, niin mikä ratkaisee, onko hänet erotettava vai ei?

¹⁴ Mutta miten asiaan pitäisi suhtautua, jos jonkun synti on kovin törkeä ja jos se on herättänyt laajaa kielteistä huomiota? Jälleen se, karkotetaanko hänet seurakunnasta vai ei, riippuu siitä, ilmaiseeko hän aitoa katumusta vai ei.

15. Milloin vanhinten on sopivaa ryhtyä erottamistoimeen ja miksi?

¹⁵ Jos vilpittömästä katumisesta ei ole todisteita, niin vanhinten on oltava huolellisia siinä, etteivät anna herkkätunteisuuden hallita itseään. He eivät voi suvaita väärintekemistä jättämällä vain huomioon ottamatta tai laskien vähämerkityksiseksi sen häpeän ja haitan, minkä katumattoman henkilön laittomuus on aiheuttanut seurakunnalle. Jos he tekisivät siten, niin sillä voisi olla tuhoisa vaikutus seurakuntaan kokonaisuudessaan. Jotkut seurakunnan jäsenet saattaisivat rohkaistua ottamaan vapauksia ja halveksimaan henkeytettyä neuvoa: ”Olkaa kuin vapaat säilyttäen kuitenkin vapautenne, ei pahuuden verhona, vaan kuin Jumalan orjat.” (1. Piet. 2:16) Sitä paitsi väärintekijä itsekin saattaisi suhtautua syntiin kevyesti ja noudattaa vielä vähemmän itsehillintää tulevaisuudessa sekä saada toisiakin sekaantumaan laittomuuteen. Viisas kuningas Salomo sanoi: ”Milloin pahan teon tuomio ei tule pian, saavat ihmislapset rohkeutta tehdä pahaa.” (Saarn. 8:11) Kun siis väärintekijän katumuksen aitous on vakavasti epäilyksenalainen ja kun on olemassa selvät todisteet siitä, että seurauksena tulee todennäköisesti olemaan turmelusta, vanhinten ei tule empiä noudattamasta kehotusta: ”Poistakaa paha ihminen keskuudestanne.” – 1. Kor. 5:13.

VANHINTEN JA AVUSTAVIEN PALVELIJOIDEN VÄÄRINTEOT

16. Jos vanhin syyllistyy vakavaan väärintekoon, niin mitä hänen pitäisi tehdä ja miksi?

¹⁶ Koska vanhimmilla on näin raskas vastuu kristillisessä seurakunnassa, niin heidän käyttäytymisensä tulisi totisesti olla esimerkillistä. Jos sen tähden joku vanhin tekee vakavasti väärin, niin hänellä on moraalinen velvollisuus ilmoittaa siitä vanhimmistolle, vaikka hän olisikin katunut hairahdustaan. Miksi? Koska hän nyt lakattuaan olemasta nuhteeton ei ole pätevä palvelemaan edelleen valvojana. (1. Tim. 3:2) Jos näet miehet, joissa on vakavia hengellisiä vikoja, palvelisivat vanhimpina, niin he eivät sopeutuisi Jumalan pyhyyden mittapuuhun. – 1. Piet. 1:15, 16; vrt. 3. Mooseksen kirjan 21:17–23:ssa olevaan lakiin, joka kielsi Aaronin huoneen miehiä suorittamasta papillisia velvollisuuksia, jos heillä oli ruumiillinen vika.

17. Mitä pitäisi tehdä, jos joku vanhin ajattelee, ettei hän ole enää nuhteeton?

¹⁷ Vanhimmat samoin kuin kaikki muutkin seurakunnan jäsenet epäonnistuvat kerran toisensa jälkeen Jehovan kuvan täydellisessä heijastamisessa. Toistuvien epäonnistumistensa tähden voi joku vanhin ruveta ajattelemaan, ettei hän enää täytä raamatullisia vaatimuksia, ja hän saattaa mainita siitä toisille vanhimmille. Mutta tarkasteltuaan asiaa ja otettuaan myös huomioon koko seurakunnan omantunnon toiset vanhimmat voivat päätellä, etteivät sellaiset vajavuudet aseta kyseenalaiseksi tämän miehen edellytyksiä palvella valvojana. (Ks. Galatalaisille 2:11–14, mistä saamme tietää, että kun Pietaria ojennettiin, niin hänen väärintekonsa ei tehnyt häntä epäpäteväksi palvelemaan jatkuvasti vanhimpana.) Mutta jos tämä vanhin uskoo yhä omassatunnossaan, ettei hän ole enää nuhteeton, niin toisten vanhinten tulee kunnioittaa hänen tunteitaan ja vapauttaa hänet vastuutehtävistään.

18. Mikä vastuu vanhimmilla on sitä keskuudessaan olevaa kohtaan, joka syyllistyy vakavaan syntiin?

¹⁸ Jos toisaalta on pätevä syytös jotakuta vanhinta vastaan tai jos hän tunnustaa tehneensä vakavan synnin, niin toisten vanhinten tulee omaksua täysi vastuu hänen vapauttamisestaan vanhimman asemasta sekä ojentaa häntä tarpeen mukaan ja asettaa viisaaksi katsotut rajoitukset. Tai jos hänen katumaton asenteensa tekee sen välttämättömäksi, niin heidän tulee ryhtyä erottamistoimiin.

19. Mitä sen avustavan palvelijan tulisi tehdä, joka syyllistyy vakavaan syntiin, ja miksi?

¹⁹ Samoin kuin vanhinten tapauksessa, niillä avustavilla palvelijoillakin, jotka syyllistyvät vakaviin väärintekoihin, on moraalinen velvollisuus antaa vanhimmille tieto siitä. Ainoastaan miehet, jotka ”ovat vapaat syytöksestä”, ovat päteviä palvelemaan tässä asemassa. (1. Tim. 3:10) Sen tähden käsitellään avustavia palvelijoita koskevat väärintekotapaukset samalla tavalla kuin vanhimpiakin koskevat.

20. Mitä hyvää voi koitua aidon katumuksen esimerkistä?

²⁰ Jos kerran Jumala vaatii jokaista kristillisen seurakunnan jäsentä tunnontarkasti miellyttämään häntä ja pysymään puhtaana hänen palvelustaan varten, niin niiden, jotka ovat vanhimpia ja avustavia palvelijoita, ei pitäisi suinkaan olla vähemmän tunnollisia käyttäytymisensä suhteen. Hehän ovat yleensä kokeneempia kristillisellä elämäntiellä, ja Jumala pitää heitä vastuullisempina, koska he ovat esimerkkejä. (Vrt. Luuk. 12:48; 1. Piet. 5:2, 3.) Vaikka he tekisivät vakavankin erehdyksen, niin heidän vilpitön katumuksensa, joka ilmenee siitä, että he kääntyvät pois väärinteostaan ja saattavat sen vanhimmiston tietoon, on esimerkki. Tämä voi auttaa toisia, jotka luiskahtavat vakavaan syntiin, ryhtymään samanlaiseen katumusta ilmaisevaan menettelyyn. Heidän intonsa puhdistautua Jumalan edessä, vakava suhtautumisensa, närkästymisensä omiin väärintekoihinsa ja heidän pyrkimyksensä vääryyden oikaisemiseen vaikuttavat kaikkien pelastukseksi. Se säilyttää sitä paitsi seurakunnassa rauhan – rauhan Jumalan kanssa sekä rauhan heidän omassa keskuudessaan. – 2. Kor. 7:11.

21. Millainen terveellinen vaikutus voi katumuksella olla meihin?

²¹ Kuinka tärkeä aito katumus onkaan! Koska me olemme epätäydellisiä, niin me epäonnistumme tosiaan päivittäin jollakin tavalla Jehova Jumalan kuvan täydellisessä heijastamisessa. Tätä meidän tulisi syystä pahoitella. Mutta sen ei pidä saada meitä piinaamaan itseämme jokaisen vähäisen virheen tai lipsahduksen johdosta. Kuitenkin sen ymmärtämisen, että me erehdymme usein sanoissa ja teoissa, tulisi pitää meidät nöyrinä ja auttaa meitä olemaan armollisia, kun toiset tekevät syntiä meitä vastaan. Kun me silloin rukoilemme Jumalalta anteeksi rikkomuksiamme, niin voimme luottaa siihen, että hän mielistyy rukouksiimme. (Matt. 6:12, 14, 15) Näin voimme iloita puhtaasta omastatunnosta koettaessamme jatkuvasti tehdä hänen tahtonsa. Me olemme tosiaan onnellisia tietäessämme, että Jehova on antanut anteeksi syntimme ja että hän pitää meitä puhtaina palvelijoinaan, joilla on edessään ikuisen elämän odote. – Ps. 32:1, 2; 103:10–13.

[Kuva s. 21]

Vaikka kuningas Manasse oli tehnyt paljon syntiä, niin hänen aidon katumisensa todisti se, että hän innokkaasti puhdisti pois epäjumalanpalvelukseen liittyvät ”pyhät paalut”