jo huomanneet, meidän on odotettava niitä. Mutta me voimme pitää ne vähimmillään käyttämällä viisautta, tahdikkuutta, älykkyyttä, emme ainoastaan välttääksemme kärsimystä, vaan pääasiassa siksi, ettei työhön sekaannuttaisi enempää, kuin mikä on välttämätöntä. Kuolleet tai sairaaloissa olevat todistajat eivät voi kulkea saarnaamassa. Siksi Jeesus käski: ”Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen.” – Matt. 10:16, 23.

Jeesuksen kimppuun hyökkäsi hänen omassa kotikaupungissaan Nasaretissa roskajoukko, johon kuuluvat ”ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet sen vuoren jyrkänteelle asti, jolle heidän kaupunkinsa oli rakennettu, syöstäkseen hänet alas. Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä”. Hän pakeni heidän käsistään epäilemättä tekemällä joitakin nopeita liikkeitä. Ja kun vastustus kävi liian ankaraksi Juudeassa, niin Jeesus pysyi poissa sieltä, kunnes hänen oli mentävä sinne, ”koska juutalaiset tavoittelivat häntä tappaaksensa”. – Luuk. 4:28–31; Joh. 7:1, 8–10.

Ollessaan lähetysmatkoillaan Paavali lähti kaupungista toisensa jälkeen, kun vaino teki saarnaamisen jatkamisen mahdottomaksi, pelastuen eräässä paikassa siten, että hänet laskettiin maahan ikkunasta pajukopassa. Sellaisissa olosuhteissa ei olisi voitettu mitään pitämällä kiinni siitä, että hän oli Rooman kansalainen. Mutta kun hänet otettiin kiinni ja häntä aiottiin piestä, niin hän todisti kansallisuutensa, niinkuin hän teki myöhemminkin ollessaan tutkittavana. (Apt. 13:50, 51; 14:5–7, 19, 20; 22:25; 25:10–12; 2. Kor. 11:32, 33) Kun vaino tuli ankaraksi Jerusalemissa, eivät varhaiskristityt tavoitelleet marttyyriutta jäämällä sinne, vaan hajaantuivat kaikkialle, apostoleita lukuunottamatta, ja täten levisi hyvän uutisen saarnaaminen laajalle. – Apt. 8:1.

Kaikella on siis aikansa, aika on seisoa paikallaan ja aika perääntyä. (Saarn. 3:1–8) Jos kimppuumme hyökätään kodeissamme tai Valtakunnansaleissamme, niin silloin on aika seisoa paikallamme ja ’taistella veljiemme puolesta’. (Neh. 4:14) Mutta sellaisissakaan tapauksissa ei meidän tule odottaa vaikeuksia varustautumalla lihallisin asein, pyssyin jne., vaan jos hyökätään, niin meidän tulee torjua iskut niin hyvin kuin voimme käyttäen sitä, mikä sattuu olemaan sopivaa. Me emme voi omaksua vastuuta hyökkääjän ampumisesta ja tappamisesta. Jeesus painotti tätä seikkaa sinä iltana, jona hänet petettiin. – Matt. 26:52.

Mutta kun kokoonnumme toisissa paikoissa, kentillä, puistoissa tai yleisissä kokoushuoneissa tai olemme todistamassa kaduilla, niin jos roskaväki uhkaa ja järkevä puhe sen kanssa ei johda tuloksiin, on aika väistyä ja mennä jonnekin muualle mieluummin kuin pitää kiinni perustuslaillisista oikeuksistamme, kun on ilmeistä, että roskajoukot eivät ole hillittävissä. Jos kimppuumme hyökätään, niin me koetamme tietysti torjua iskut, ja on aina sopivaa etsiä suojaa yleisen järjestyksen vartijoilta, poliisilta. ”Mielevä näkee vaaran [etukäteen] ja kätkeytyy, mutta yksinkertaiset käyvät kohti ja saavat vahingon.” – Sananl. 22:3.

Meidän täytyy tehdä ero arvostelukyvyn ja varovaisuuden ja sovittelun välillä. Me emme osoita palvovaa kunnioitustamme ihmisille missään olosuhteissa, me emme kumarra luomuksia emmekä minkäänlaisia kuvia. Jos meitä käsketään lakkaamaan saarnaamasta, niin me tottelemme Jumalaa pikemmin kuin ihmisiä, ja niin kauan kuin me voimme tulla kosketukseen toisten kanssa, me olemme valppaita käyttämään tilaisuuksia antaaksemme todistusta kuuleville korville. Kun meitä kielletään kulkemasta talosta taloon, niin varovaiset Jehovan todistajat menevät yhteen taloon jossakin korttelissa ja toiseen jossakin toisessa korttelissa; jos kielletään todistamasta kaduilla, niin he aloittavat kohteliaasti tilapäisiä keskusteluja ihmisten kanssa kuin katsellen näyteikkunoita; missä ei sallita mainostaa julkisesti kokouksia, siellä annetaan kutsuja yksityisesti. Varovaisuus osoittaa siis, että eräitä julkisempia saarnaamismuotoja ei käytetä sellaisilla roomalaiskatolisilla alueilla kuin Irlannissa, Quebecissä, Italiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Ja noudattamalla äärimmäistä varovaisuutta Jehovan todistajat voivat jatkaa saarnaamistyötä rautaesirippumaissakin.

Varustautukoot siis kaikki Jehovan kristityt evankeliuminpalvelijat perusteellisesti tehtäväänsä ja osoittakoot intoa ja pelottomuutta sen suorittamisessa parhaan kykynsä mukaan. Mutta muistakoot myöskin, että kun he kohtaavat väkivaltaista vastustusta, kuten roskajoukkoja, niin meidän täytyy osoittautua varovaisiksi kuin käärmeet välttääksemme tarpeetonta vaikeutta. Jos näin ei tehdä, niin se merkitsee Jumalan kiusaamista, mitä me emme saa tehdä. (Matt. 4:7) Varsinkin sellaisina aikoina ”tulkoon teidän [järkevyytenne] kaikkien ihmisten tietoon”. – Fil. 4:5.

Pastori eroaa omantunnon syistä

”Edward H. Morgan, joka on toiminut pastorina Delawaren piirikunnassa sijaitsevassa Springfieldin ensimmäisessä presbyteeriläiskirkossa kahdeksan vuotta, erosi eilen USA:n presbyteeriläisestä kirkosta. . . . Mr. Morgan sanoi tekonsa syyksi modernismiin suuntautumista ja selitti, ettei hän voinut enää jatkaa sovittelua vakaumuksissaan, . . . [sanoen]: ’Jätän kirkon, koska en voi enää palvella Herraa puhtain omintunnoin ja sovittelematta presbyteeriläisen kirkon pappina USA:ssa. . . . Huomaten olevani jatkuvasti tilassa, minkä uskon olevan ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, havaitsen ainoaksi keinokseni erota.’” – Philadelphian Inquirer, tammik. 19.

Jos saarnastuoli edustaisi palvelusta eikä ammattia, eivät tuollaiset miehet havaitsisi olevansa taloudellisesti sidottuja järjestelmään, mitä he eivät voi rehellisesti kannattaa; ja jos useammilla heistä olisi voimaa luopua elämäntehtävästään, kun he havaitsevat, ettei se vastaa Jumalan Sanaa, vaikka – kuten Mr. Morgan – heillä ei olisi mitään tietoa siitä, mitä he tekisivät lähimmässä tulevaisuudessa, niin olisi vähemmän ihmisiä taistelussa omantuntonsa kanssa ja enemmän Jumalan tosi palvelijoita maassa.