Oletko yhtä huomaavainen perhettäsi kohtaan kuin muita kohtaan?
”OLIPA hauska, että pääsit tulemaan”, sanoi isäntä eräälle vieraalleen. Vieras vastasi: ”Kun sanon tulevani, niin myös TULEN!” Hän oli tosiaan ylpeä voidessaan olla sanansa mittainen mies. Mutta oliko hän sanansa mittainen mies perheelleen? Eipä aina.
On eräs saksalainen sananparsi: Haus Bengel und Strassen Engel, minkä ajatus on: ’Kotona moukka ja kadulla enkeli.’ Tuo sananparsi osoittaa erään yleisen inhimillisen puutteen. Esimerkiksi aviomies saattaa illanvieton lopussa olla innokas auttamaan jonkun nuoren naimattoman naisen ylle takkia, mutta voi antaa vaimonsa panna itse takin ylleen. Ilmeisesti tuo sievä naimaton nainen herätti aviomiehen romanttisen kiinnostuksen siinä määrin, että hänestä tuli tuo kohtelias herrasmies. Mutta kuinka paljon enemmän hyvää hän voisikaan tehdä olemalla romanttisen huomaavainen omalle vaimolleen! Silloin hän rakastaisi vaimoaan niin kuin itseään, kuten aviomiehen pitäisikin. – Ef. 5:33.
Osuva on sanonta: ”Hyväntekeväisyys alkaa kotoa”, ts. sen pitäisi alkaa kotoa. Ei välttämättä rahan antamisena, vaan keskinäisenä avuliaisuutena. Emmekö olekin nopeita auttamaan, kun joku vieras kysyy tietä tai muuta tietoa? Eikö meidän pitäisi siis olla samaten nopeita auttamaan kotonamme, niin, vieläpä auliimpia siihen? Mutta miten usein joku perheen jäsen taisteleekaan taakkojen kanssa toisten perheeseen kuuluvien näyttäessä olevan sokeita auttamistilaisuuksiinsa nähden. Onko perheessä monta lasta, jotka pitäisi saada lähtökuntoon ennen määrähetkeä? Onko paljon tiskiä? Erityisesti pitäisi työssä käyvien vaimojen aviomiesten ymmärtää, että vanhat käsitykset siitä, mikä kuuluu miesten töihin ja mikä naisten, tarvitsevat tarkistusta, jotteivät vaimot joutuisi kohtuuttoman taakan alle.
Hyväntekeväisyys alkaa kotoa myös, kun on kyseessä toisten heikkouksien ja vajavuuksien sietäminen. Voidaan olla taipuvaisia ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat, kun on kysymys ulkopuolisista ystävistä ja tuttavista, esimerkiksi niistä, joiden kanssa satutaan työskentelemään. Eikö meidän pitäisi olla vielä alttiimpia ja halukkaampia sietämään oman perheemme jäsenten vajavuuksia ja heikkouksia? Joissakin tapauksissa saattaa jokin väärin ymmärretty velvollisuuden ja rakkauden tunne saada jotkut aviovaimot tai -miehet olemaan asiattoman arvostelevia puolisoaan kohtaan.
Se, että rakennamme toisiamme antamalla moraalista tukea ja sivuutamme vähäiset viat tai heikkoudet, on paljon tärkeämpää kuin että kaiken pitäisi olla ehdottoman täydellistä tai että vaadittaisiin kaiken pitävän olla juuri niin kuin me ajattelemme. Sitä paitsi se, joka on taipuvainen oikaisemaan toista, voi hyvinkin itse erehtyä. Luonnollisesti toista lähellä oleva voi auttaa tätä välttämään erehdyksiä, mutta puolison ”ankarimpana kriitikkona” olemisessa voidaan mennä liiallisuuksiin.
On todella huomaavaista olla suvaitsevainen toisen heikkouksien suhteen. Muista, että ne johtuvat usein perinnöllisyydestä tai ympäristöstä, jotka vaikuttavat voimakkaasti persoonallisuuden muovautumiseen. Ja se on viisasta myös siksi, että siinä määrin kuin me olemme armollisia toisia kohtaan, toiset luultavimmin ovat armollisia meitä kohtaan, niin kuin Jeesus Kristus eräässä tilaisuudessa mainitsi: ”Millä mitalla te mittaatte [toisille], sillä mitataan teille takaisin.” (Luuk. 6:38) Eräs amerikkalainen julkisuudessa tunnettu nainen sanoi esittäessään todisteita eräitten naisten vapausliikkeeseen kuuluvien ottamaa kantaa vastaan: ”Kohtelen aviomiestäni kuin kuningasta, ja hän kohtelee minua kuin kuningatarta.”
Maailman sananparren, että ”tuttavuus synnyttää halveksuntaa”, ei pitäisi soveltua meidän suhteisiimme oman perheemme jäsenten välillä. Pitäisi olla aivan päinvastoin. Läheisen tuttavuuden pitäisi ”synnyttää” uskollisuutta ja kunnioitusta siksi, että olemme oppineet tuntemaan, ymmärtämään ja arvostamaan paremmin toisiamme. Ihmisille, joille on annettu oikeaa kasvatusta kotona nuoruudessa, on luonnollista kohdella ulkopuolisia eli vieraita tietyssä määrin kunnioittaen. Ja niin pitäisikin olla, sillä eikö Raamattu sano: ”Kunnioittakaa kaikenlaisia ihmisiä”? Eivätkö ”kaikenlaisiin” kuulu myös oman perheemme jäsenet? (1. Piet. 2:17) Osoittamalla kunnioitusta toisiaan kohtaan perheen jäsenet vahvistavat toistensa persoonallisuutta auttaen kutakin olemaan paremmin avuksi toisille. Kunnioitusta voidaan osoittaa puhumalla toisille heille kuuluvalla arvonannolla ja heidän tunteittensa mukaan sekä siinä suhteessa, mitä sanotaan, että siinä, miten se sanotaan.
Joskus joku perheenjäsen tuntee voivansa olla töykeä, ankara tai kriittinen toisia kohtaan perheessä, vaikkei hän ajattelisikaan kohdella ulkopuolisia sillä tavalla. Mutta eikö hän siten tehdessään paljasta empatian puutetta? On suuri ero esimerkiksi sillä, miltä meistä tuntuu, kun itse havaitsemme tehneemme erehdyksen ja pystymme korjaamaan sen, ja sillä, miltä meistä tuntuu, kun joku toinen kiinnittää huomiomme erehdykseemme ja pyytää meitä korjaamaan sen. Empatia auttaa meitä ymmärtämään tämän eron.
Se, ettemme kohtele oman perheemme jäseniä niin kuin kohtelemme ulkopuolisia, johtuu kuitenkin usein pelkästä ajattelemattomuudesta. Tämä pätee varsinkin silloin, kun on kysymys sellaisen sanomisesta, mikä olisi ollut parempi jättää sanomatta. Me olemme taipuvaisia olemaan varovaisempia ulkopuolisten suhteen. Mutta oman perheemme keskuudessakin on aina hyvä ajatella, ennen kuin puhumme. On sopiva sääntö kysyä: ”Onko se huomaavaista? Onko se totta? Onko se välttämätöntä?” Ajattele myös sitä, millä tavalla sanot jotain. Ajattelemattomuuden vastakohta on huomaavaisuuden osoittaminen. Osoita sitä pikkuseikoissakin, sillä on täydellä syyllä sanottu: ”Pikkuseikat merkitsevät paljon.” Huomaavaisuutta osoitetaan käyttämällä sanoja ”ole hyvä” ja ”kiitos!” ja tarkoittamalla mitä sanot, vaikka kyseessä olisi kuinka vähäinen palvelus tahansa.
Meillä on tosiaan monta syytä olla avuliaita, hyvää tekeviä, kunnioittavia ja huomaavaisia ollessamme tekemisissä perheemme ulkopuolella olevien kanssa. Tällaisten ominaisuuksien ilmaisemisesta saa moraalista tyydytystä, se saa aikaan paremmat suhteet, auttaa ajattelemaan meistä hyvää ja voi hyödyttää meitä aineellisellakin tavalla. Mutta emmekö me hyödy myös varmasti näillä eri tavoilla, jos osoitamme näitä ominaisuuksia omaan perheeseemmekin kuuluvia kohtaan? Totisesti hyödymme ja vieläpä enemmänkin. Sitä paitsi meidän voitaisiin siten tehdessämme sanoa ’kokoavan aarteita’, joihin voimme turvautua tarpeen tullen. Ja millaiseksi lohdutukseksi se voikaan osoittautua!