”Antamisessa on enemmän onnea”

Kirjoitus on laadittu erityisesti vanhempien luettavaksi lastensa kanssa

MINÄ tiedän salaisuuden. Haluaisitko kuulla sen? Se on onnellisuuden salaisuus. On paljon ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia. He näyttävät useimmiten murheellisilta. He ovat usein sellaisia ihmisiä, joiden onni riippuu liiaksi siitä, mitä muut ihmiset tekevät. Jos joku antaa heille jotakin mieluista, niin he ovat onnellisia. Mutta he kuluttavat suurimman osan elämästään odottaen saavansa sellaista, mitä ei kerta kaikkiaan tule.

Salaisuus on näet tämä. Suuri Opettaja sanoi: ”Antamisessa on enemmän onnea kuin saamisessa.” (Apt. 20:35, Um) Se, joka on onnellisin, ei siis ole se, joka saa lahjoja, vaan se, joka antaa toisille ihmisille. Oletko tiennyt sen? Se ei ole senkaltainen salaisuus, jota et voi kertoa kenellekään muulle. Mutta se on salaisuus, koska se on sellaista, mitä monet ihmiset eivät tosiaankaan tiedä.

Ajatellaanpa mitä se oikein merkitsee. Sanoiko Jeesus, ettei lahjan saanut henkilö ole onnellinen? Ei. Sinähän pidät lahjojen saamisesta, etkö pidäkin? Niin pidän minäkin. Me olemme onnellisia, kun saamme jotakin mieluista.

Mutta Jeesus sanoi, että vielä onnellisempaa on antaa. Ja Jeesushan oli aina oikeassa, eikö ollutkin?

Jeesus tuntee erään, joka antaa enemmän kuin kukaan muu. Tiedätkö sinä, kuka hän on? Jehova Jumala on antanut meille kaikille sen hyvän, mitä meillä on. Hän antaa meille vettä juoda. Hän panee kasvit kasvamaan, niin että meillä on ruokaa syödä. Raamattu sanoo, että Jumala antaa jokaiselle ”elämän ja hengen ja kaiken”. – Apt. 17:25.

Ja Jeesus tietää, että hänen Isänsä taivaassa on onnellinen. Sanoopa Raamattu suoraan, että hän on ”onnellinen Jumala”. (1. Tim. 1:11, Um) Toisille antaminen on yksi niistä seikoista, jotka tekevät Jumalan onnelliseksi. Ja kun me annamme, niin se voi tehdä meidätkin onnellisiksi.

Mitä me nyt sitten voimme antaa muille? Mitä sinä sanoisit?

Kun sinä toisinaan haluat antaa lahjan, se maksaa rahaa. Jos se on lahja, minkä saat kaupasta, niin sinun on maksettava siitä. Jos sinä siis haluat antaa sellaisen lahjan, niin sinun on ehkä säästettävä rahaa, kunnes saat sitä riittävästi ostaaksesi lahjan.

Mutta kaikki lahjat eivät tule kaupoista. Annas kun selitän. Kuumana päivänä ei mikään ole niin hyvää kuin lasillinen kylmää raikasta vettä. Sinun ei tarvitse mennä kaupasta hakemaan sitä. Kuitenkin sinä voit saada antamisesta tulevan onnen, kun annat sen jollekulle, jolla on jano.

Ehkä sinä ja äitisi voitte jonain päivänä leipoa pikkuleipiä. Se voi olla hauskaa. Ja juuri uunista otetut pikkuleivät maistuvat erittäin hyviltä. Mutta mitä sellaista voisimme tehdä joillakin noista pikkuleivistä, mikä tekisi meidät vielä onnellisemmiksi kuin jos söisimme ne kaikki itse?

Niin, suurempi onnihan tulee antamisesta. Me voimme nauttia, kun syömme itse niitä jonkin verran. Mutta jos haluamme vielä enemmän onnea, niin voisimme kääriä muutamia niistä paperiin ja lahjoittaa ne jollekulle ystävällemme. Haluaisitko tehdä niin jolloinkin?

Apostoli Paavali tunsi antamisen onnen. Mitä hän antoi muille ihmisille? Hänellä oli maailman parasta annettavaa. Hän tunsi totuuden Jumalasta ja Jeesuksesta. Hän jakeli sitä iloiten toisille. Ja hän teki sen sallimatta kenenkään antaa hänelle rahaa hänen tarjoamastaan avusta.

Kerran apostoli Paavali ja hänen toverinsa Luukas tapasivat naisen, joka myös halusi saada antamisen onnea. He tapasivat hänet erään joen rannalta. Paavali ja Luukas olivat tulleet sinne, koska kuulivat sen olevan rukouspaikka. Ja totta tosiaan he löysivät eräitä naisia kokoontuneina sinne.

Paavali alkoi kertoa noille naisille hyviä asioita Jehova Jumalasta ja hänen valtakunnastaan. Eräs heistä, jonka nimi oli Lyydia, kuunteli tarkkaavaisesti. Hän piti kovasti siitä mitä kuuli. Ja hän halusi tehdä jotain osoittaakseen arvostustaan.

Luukas kertoo: ’Hän pyysi meitä: ”Jos te pidätte minua Herraan uskovaisena, niin tulkaa minun kotiini ja majailkaa siellä”. Ja hän vaati meitä tulemaan.’ – Apt. 16:13–15.

Lyydia iloitsi saadessaan nämä Jumalan palvelijat kotiinsa. Hän rakasti heitä, koska he olivat auttaneet häntä saamaan tietoa Jumalan varauksesta, jotta ihmiset voisivat elää ikuisesti. Hänet teki onnelliseksi, kun hän voi antaa heille ruokaa syödä ja paikan levätä.

Lyydian anti teki siis hänet onnelliseksi, koska hän halusi todella antaa. Ja tämä meidän tulee muistaa. Joku käskee meitä antamaan lahjan. Mutta jos me emme todellisuudessa halua antaa, niin antaminen ei tee meitä onnelliseksi.

Entä jos sinulla esimerkiksi olisi suklaatanko, jonka haluaisit syödä? Jos minä sanoisin sinulle, että sinun pitäisi antaa se jollekulle toiselle lapselle, niin tekisikö sen pois antaminen sinut onnelliseksi? Mutta sinulla saattaa olla suklaatanko, kun tapaat ystävän, josta pidät kovin paljon. Jos päähäsi pälkähtäisi aivan itsestään, että olisi mukava jakaa suklaatanko ystäväsi kanssa, niin etkö olisikin onnellinen siitä?

Ja tiedätkö, että me rakastamme toisinaan jotakuta niin paljon, että haluamme antaa hänelle kaiken emmekä pitää itse mitään siitä? Kun rakkautemme kasvaa, niin meidän pitäisi tuntea tällä tavalla Jumalan suhteen.

Suuri Opettaja tunsi naisen, joka ajatteli näin. Hän näki naisen Jerusalemin temppelissä. Hänellä oli vain pari pientä ropoa; se oli kaikki mitä hänellä oli. Mutta hän pani ne molemmat arkkuun lahjaksi temppelille. Kukaan ei pakottanut häntä tekemään sitä. Useimmat ihmiset eivät edes tienneet, mitä hän oli tehnyt. Hän teki sen, koska hän halusi tehdä niin siksi, että hän rakasti todella Jumalaa. Hänet teki onnelliseksi se, että hän voi antaa. – Luuk. 21:1–4.

Me voimme siis antaa monin tavoin, emmekö voikin? Ja Suuri Opettaja tiesi, että jos me annamme siksi, että haluamme antaa, niin olemme onnellisia. Siksihän hän sanookin meille: ”Harjoittakaa antamista.” Toisin sanoen tehkää tavaksenne antaa toisille. Jos teemme näin, emme ole murheellisia sen takia, että odottaisimme jonkun muun tekevän jotakin mieluista meille. Me ahkeroimme toisten tekemisessä onnellisiksi. Ja kun teemme näin, niin olemme kaikkein onnellisimpia! – Luuk. 6:38, Um.

[Kuva s. 567]

Ystävällinen huomaavaisuus toisia kohtaan