Onko useampia kuin yksi tapa olla kristitty?

ERÄS Amerikan johtavista vapaamielisistä protestanttisista teologeista läheni 80. ikävuottaan. Kun hän katsoi taakseen pitkää toimeliasta elämäänsä, niin erityisesti yksi virstanpylväs oli silmiinpistävä. Ollessaan nuorena saksalaisena kenttäpappina laahustamassa kuolleitten ja kuolevien joukossa Champagnen taistelussa ensimmäisessä maailmansodassa hänen mieleensä tulivat Nietzschen sanat: ”Jumala on kuollut.” Seurauksena oli hänen myöhempien sanojensa mukaan: ”Minusta tuli idealistin sijasta murheellinen realisti”.¹

Ei ollut sen tähden lainkaan hämmästyttävää, että T. J. J. Altizer ”Jumala on kuollut” -ryhmästä sanoi eräänä iltana tuolle vanhalle teologille keskustellessaan hänen kanssaan: ”Te olette pannut alulle todellisen maailman uhmaamisen. Te olette meidät synnyttänyt, me olemme lapsianne.” Mutta nämä sanat eivät ilmeisesti olleet suinkaan vähäinen järkytys tuolle vanhalle teologille, sillä hänestä ”Jumala on kuollut” -ryhmä oli mennyt liian pitkälle. Hän kiihtyikin keskustellessaan Altizerin kanssa tuona iltana siinä määrin, että hänen vaimonsa näki parhaaksi vaatia, että he menisivät kotiin, ja he suostuivat jatkamaan keskustelua seuraavana päivänä. Mutta keskustelua ei koskaan jatkettu, sillä sinä yönä Paul Tillich sai sydänkohtauksen, mihin hän kuoli. – Life 5.11.1965.

Surullista? Epäilemättä, mutta paljon surullisempi on se seikka, että tämä johtava teologi – joka oli ensimmäinen natsien karkottama ei-juutalainen professori – sekaantui sellaisiin filosofisiin mietiskelyihin kristinuskon varjolla, että sai jotkut pappisseminaarinsa oppilaista tekemään johtopäätöksen: ”Jumala on kuollut”. Niin, ja vieläkin valitettavampaa on, että Paul Tillich, T. J. J. Altizer ja monet muut protestanttiset teologit ovat leikitelleet niin kevytmielisesti ’kristitty’-sanalla, että se on monien mielessä ruvennut merkitsemään miltei mitä tahansa!

Miten voimme tietää, mitä kristittynä oleminen merkitsee? Onko monia tapoja olla kristitty? Mistä voimme tietää sen? On olemassa keino, ja se on sen ainoan tietolähteen puoleen kääntyminen, joka antaa meille täydellisen kertomuksen Jeesuksesta Kristuksesta. Kaikki kristityiksi tunnustautuvat tunnustavat suuremmassa tai pienemmässä määrässä Jeesuksen Kristuksen esikuvakseen; muuten he eivät omaksuisi nimeä ’kristitty’. Jos hän on seuraamisen arvoinen, niin johdonmukaisesti meidän täytyy soveltaa ajattelumme hänen ajatustensa mukaan.

KRISTUS ILMAISI PERSOONALLISEN JUMALAN

Kukaan ei voi ennakkoluulottomasti lukea Kristillisiä kreikkalaisia kirjoituksia huomaamatta, että Jumala oli Jeesukselle Kristukselle Persoona, sangen todellinen Persoona. Jeesus kertoo, että hän oli tullut Isänsä Jumalan luota; että hän oli palaava Isänsä luo; että hänen Isänsä asuu taivaissa; että hänen Isänsä näkee ja kuulee ja että hän vastaa rukouksiin; että hän antaa anteeksi; että hän rakastaa Poikaansa; että hän on kiintynyt Jeesuksen seuraajiin; että tietyt enkelit näkevät aina hänen taivaassa olevan Isänsä kasvot.a Hän sanoi vielä: ”Minun Isäni tekee yhäti työtä, ja minä myös teen työtä.” (Joh. 5:17) Jeesus yhdistää tosiaan noin 180 kertaa Kristillisissä kreikkalaisissa kirjoituksissa persoonallisuuden Jumalaan sanomalla häntä ”Isäksi”.

Jeesus piti Jumalaa persoonana samoin kuin itseäänkin, kuten näemme siitä, että hän sanoi Isänsä olevan yksi todistaja ja itsensä toinen sekä Isän lähettäneen hänet. Lähettäminen ja todistaminen vaatii persoonaa. Jeesus tarkoitti sitä sanoessaan: ”Minä olen se, joka todistan itsestäni, ja minusta todistaa myös Isä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 8:18; 5:32) Me luemme yhä uudelleen, kuinka Jumalan ääni kuului taivaasta. – Matt. 3:17; 17:5; Joh. 12:28.

Sen, että Jumala on Persoona, osoittavat vielä lisäksi selvästi Jeesuksen meille antamat käskyt: ’Rakastakaa Jumalaa kaikesta sydämestänne, mielestänne, sielustanne ja voimastanne ja rakastakaa lähimmäistänne niin kuin itseänne.’ Jeesuksen sanoista käy myös selväksi, että meidän tulee pelätä Jumalaa, koska hän voi tuhota sekä ruumiin että sielun Gehennassa. Ja Jumalan persoonallisuuden ilmaisee myös Jeesuksen Jumalan nimelle panema paino. – Mark. 12:29–31; Matt. 10:28, Um; 6:9; Joh. 17:6, 11, 12, 26.

Kun otamme huomioon kaikki nämä todistukset, niin millaisessa ristiriidassa niiden kaikkien kanssa ovatkaan Paul Tillichin mietiskelyt, että Jumala on syvyys tai kaiken olevaisen perusta, historian tyhjentymätön perusta. Hänen mukaansa

”sitä sana Jumala merkitsee, ja siihen viittaavat sanat Jumalan valtakunta ja jumalallinen Kaitselmus. Jolleivat nämä sanat merkitse teille paljoakaan, kääntäkää ne omalle kielellenne ja puhukaa historian syvyydestä, yhteiskunnallisen elämämme perustasta ja päämäärästä ja siitä, mihin suhtaudutte varauksettoman vakavasti moraalisessa ja poliittisessa toiminnassanne. Ehkä teidän pitäisi kutsua tätä syvyyttä toivoksi, yksinkertaisesti vain toivoksi. . . . Jos tietää, että Jumala merkitsee syvyyttä, tietää hänestä paljon. Silloin ei voi kutsua itseään ateistiksi . . . Se, joka tietää jotakin syvyydestä, tietää jotakin myös Jumalasta.”²

Millaiseen mielettömyyteen nämä nykyiset teologit saattavatkaan mennä yrittäessään kieltää Jumalan persoonallisuuden, voidaan nähdä siitä, mitä ”Jumalalle rehellinen” piispa Robinson sanoo Jumalasta. Hänen ajatuksensa mukaan kristityt eivät voi enää sanoa, että Jumala on ”ulkopuolella”, avaruudessa tai avaruuden tuolla puolen, sillä kaikki se on tutkittu radiokaukoputkilla, eivätkä ne ole löytäneet Jumalaa!³ Tällaista pinnallista ajattelua voidaan odottaa kommunistisateistiselta astronautilta, muttei suinkaan keneltäkään, joka tunnustaa olevansa kristitty piispa! Totisesti ei jumalallista Henkeä, kaikkeuden suurta Luojaa, voida havaita voimakkailla radiokaukoputkilla sen paremmin kuin kenenkään ateistisen astronautin silmilläkään!

Kun Jumalan persoonallisuus on kysymyksessä, niin kristityllä ei selvästikään ole muuta kuin yksi tapa suhtautua siihen. Raamatun Jumala on Persoona, Suuri Henki, Luoja, Korkein Olento.

IHMEITÄKÖ VAI TARUJA?

Monet nykyiset kristityiksi tunnustautuvat teologit kiistävät myös Raamatussa kerrotut ihmeet, mutta Raamatun voidaan sanoa kuitenkin olevan niitä täynnä. Raamattu kertoo ihmeistä luomisesta ja Eedenin puutarhasta lähtien apostolien Paavalin ja Johanneksen elämän viimeisiin kerrottuihin tapahtumiin asti. Mooses pyysi ja sai yliluonnolliset suositukset. Hän sanoi Jehovalle, ettei kansa muutoin uskoisi, että Jehova oli hänelle ilmestynyt ja valtuuttanut hänet johtamaan Israelin pois Egyptistä. (2. Moos. 4:1–9, 28–31) Samoin Suurempi Mooseskin Jeesus Kristus kykeni todistamaan jumalallisen virkamääräyksensä suorittamalla useita ihmetöitä. Evankeliumeissa on tosiaan yli sata mainintaa ihmeistä ja noin 50 ihmetyötä on nimenomaan kuvailtu.

Meillä ei ole ainoastaan kertomuksia itse ihmeistä, vaan myös muistiinmerkintä niiden antamasta todistuksesta, joten ne täyttivät jumalallisen tarkoituksensa. Niinpä luemme ihmisten, jotka ne näkivät, päätelleen, että tässä oli suuri profeetta, tässä oli SE profeetta, tässä oli itse Jumalan Poika. – Joh. 6:14; 2. Piet. 1:16–18.

Lisäksi Jeesus itse viittasi yhä uudelleen ihmetöihinsä, kuten silloinkin, kun hän muistutti apostoleilleen ruokkineensa tuhansia ihmisiä yliluonnollisesti kahdessa tilaisuudessa (Matt. 16:9, 10) ja kun hän lähetti Johannes Kastajalle sanan: ”Sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään.” – Matt. 11:5.

Eikä tässä kaikki, vaan Jeesus viittasi kerran toisensa jälkeen ihmetekoihinsa syynä, jonka takia muiden piti uskoa häneen: ”Minulla on todistus, joka on suurempi kuin Johanneksen; sillä ne teot, jotka Isä on antanut minun täytettävikseni, ne teot, jotka minä teen, todistavat minusta, että Isä on minut lähettänyt.” (Johannes ei ollut tehnyt mitään ihmeitä, mutta Jeesus teki niitä monta.) ”Uskokaa minua, että minä olen yhteydessä Isän kanssa ja Isä on yhteydessä minun kanssani, muussa tapauksessa uskokaa itse tekojen tähden.” ”Jos minä en olisi tehnyt heidän keskuudessaan niitä tekoja, joita ei kukaan muu ole tehnyt, ei heillä olisi syntiä; mutta nyt he ovat nähneet ja ovat vihanneet sekä minua että minun Isääni.” Mikä voi olla selvempi, yksiselitteisempi, ilmeisempi ja epäilemättömämpi kuin Jeesuksen oma todistus ihmetekojen suorittamisesta ja niiden vaikutus toisiin, mikä kaikki todisti hänen saaneen Jumalalta tehtävänsä? – Joh. 5:36; 14:11, Um; 15:24.

Mitä me kuitenkin havaitsemme kaikista näistä todisteista huolimatta? Ilmeistä epäuskoa Raamatussa kerrottuja ihmeitä kohtaan niissä, jotka vakuuttavat opettavansa Raamattua. Luonteenomainen on aikalaisemme, protestanttinen saksalainen teologi Rudolf Bultmann, jonka teoriat tulevat yhä suositummiksi. Hänen sanojensa mukaan evankeliumeissa esitetty kertomus Jeesuksesta Kristuksesta tarvitsee vapauttamista mytologisista aineksista, taruista. Mitä nämä tarut ovat? Kaikki, mitä on kirjoitettu Jumalan ja Saatanan suoranaisesta vaikutuksesta tai voimasta maan asioihin nähden. Kaikesta siitä, mitä on kirjoitettu Jeesuksen tulosta maan päälle, esi-inhimillisestä olemassaolosta, neitsyestä syntymisestä, ihmeitten suorituksesta, uhrikuolemasta ja kuolleista heräämisestä sekä taivaaseen nousemisesta, on päästävä eroon, koska ne ovat taruja. Kertomus ei ole kokonaan valheellinen, hän sanoo, vain näistä asioista kertovat sanat eivät merkitse sitä, mitä ne näyttävät merkitsevän! Bultmann haluaisi saada meidät uskomaan, että ”tämä kaikki on mytologista kieltä ja eri teemojen alkuperä voidaan helposti erottaa juutalaisen apokalyptiikan samanaikaisessa jumalaistarustossa sekä gnostilaisuuden lunastustaruissa. Tässä määrin on kerygmab uskomaton nykyiselle ihmiselle, sillä hän on vakuuttunut siitä, että tarunomainen näkemys maailmasta on vanhentunut.”⁴

Mutta miten me voimme silloin selittää kristillisyyden ilmiömäisen nousun? Miksei gnostilaisuus tai juutalaisuus ollut yhtä vaikutusvoimainen ja tuottanut niin kaunopuheisia lähetystyöntekijöitä kuin apostolit Pietari ja Paavali? Mikseivät niiden johtajat innoittaneet sellaista antaumusta kuin Jeesus Kristus? Tuollaisista selityksistä ei ainoastaan puutu usko, vaan ne ovat myös järjettömiä, ja niiden leimaaminen kristillisiksi on selvästi epärehellistä. Nämä kaikki nykyiset teologithan tunnustaisivat Muhammedilla olleen korkeamman moraalin kuin Kristuksella ja hänen apostoleillaan, sillä Muhammed kielsi nimenomaan kokonaan ihmeittentekovoiman!⁵ On ainoastaan yksi kristillinen tapa katsella Kristuksen ihmetekoja, ja se on niiden täydellinen uskominen!

KRISTILLINEN MORAALIKO SUHTEELLINEN?

Tyytymättä siihen, että nämä nykyiset teologit riistävät raamatulliselta kristillisyydeltä sen tärkeät, välttämättömät peruspiirteet, kuten sen Jumalan persoonallisuuden ja sen ihmeteot, monet heistä haluaisivat myös riistää kristinuskolta sen korkeat mittapuut ja periaatteet. Siten ”Jumalalle rehellinen” piispa Robinson todisti oikeudessa todistajankorokkeella ollessaan, ettei hän nähnyt mitään vastenmielistä eikä häpeällistä kirjassa, joka kuvaili aviorikosta suotuisassa valossa; onpa hän sen lisäksi jäsen Englannin homoseksuaalilain uudistusseurassa, joka haluaa tehdä homoseksualismin lailliseksi siihen suostuvien aikuisten kesken.⁶ Hänen ajatuksensa mukaan se, ovatko jotkin sukupuoliteot vääriä vai eivät, riippuu kokonaan siitä, liittyykö niihin ”rakkautta”.

Mutta Kristilliset kreikkalaiset kirjoitukset eivät tässäkään salli muuta kuin yhden tavan olla kristitty. Jeesuksen mukaan moraali ei ollut suhteellista. Tietyt teot olivat oikeita tai vääriä itsessään. Siten hän ehdottomasti tuomitsi eroamisen vaimosta muun kuin aviorikoksen perusteella. Sen sijaan että Jeesus olisi sallinut sukupuolisille nautinnoille laajan toimintakentän, hän asetti erittäin korkean mittapuun, mikä voidaan nähdä hänen vuorisaarnassa lausumistaan sanoista: ”Jokainen, joka katsoo [jatkuvasti, Um] naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” – Matt. 5:28, 31, 32; 19:3–9.

Jos Jeesus tuomitsi siten sukupuolten väliset vapaat suhteet, niin kuinka paljon enemmän hänen täytyikään olla samaa sukupuolta olevien vapaita suhteita vastaan! Homoseksualistit elävät vapaissa suhteissa, mikä ilmenee siitä, että he etsivät aina uusia kumppaneita. Onko kukaan kuullut keidenkään kahden homoseksualistin viettävän kultahäitä? Heidän vapaat suhteensa aiheuttavatkin melkoisen yhteiskunnallisen pulman, kuten voidaan nähdä eräässä johtavassa lääketieteellisessä viikkolehdessä olleesta selostuksesta: ”Homoseksualismi on osoittautunut uudeksi suureksi sukupuolitautien lähteeksi varsinkin kaupungeissa.”⁷

Kun arvostelemme asiaa Raamatun sekä niiden homoseksualismin hedelmien perusteella, joihin täytyy laskea myös henkisen ja tunneperäisen voiman ja tasapainon puute, niin ei ole epäilystäkään siitä, että tällaiset menettelyt eivät sovi kristillisyyteen. Apostoli Paavalilla – ei nykyisillä teologeilla – oli oikea tapa, kristillinen tapa suhtautua homoseksualismiin: ”Samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti.” – Room. 1:27.

KRISTILLINEN TEHTÄVÄ

’Onko useampia kuin yksi tapa olla kristitty?’ on kysymys, mikä voidaan sopivasti tehdä myös kristityn tehtävästä. Tätä tehtävää ei ole ehkä lausuttu missään ytimekkäämmin kuin Matt. 28:19, 20:ssä (Um), missä on seuraavat Jeesuksen sanat: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä, kastaen heidät Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimessä, opettaen heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen teille määrännyt.”

Mutta saksalainen teologi Schleierbach, joka eli noin 150 vuotta sitten ja näyttää valaisseen tietä nykyisille vapaamielisille teologeille, joutui vaikeuksiin Preussin hallituksen kanssa ”vapaamielisen poliittisen toimintansa” takia.⁸ Ja nykyään havaitsemme pappien sekaantuneen politiikkaan maailmanlaajuisesti ja kannattavan jos kuinka monia maallisia pyrkimyksiä.c Edesmennyt Albert Schweitzer oli protestanttinen pappi, joka menetettyään uskonsa Kristuksen elämän yliluonnollisiin piirteisiin jätti papinvirkansa, opiskeli lääketiedettä ja meni sitten Afrikkaan huolehtimaan afrikkalaisten ruumiillisista lääkintätarpeista.

Monet lähetystyöntekijät noudattavat hänen esimerkkiään omistautuen ihmisten ruumiillisten eikä hengellisten tarpeitten huoltoon. Heitä ylistetään siitä, että he ovat kiinnostuneita ”ihmisten tosi tarpeista”.⁹ Tästä suuntauksesta sanoo eräs lähetysalan neljännesvuosijulkaisu: ”Evankelisen lähetystyöntekijän on usein pakko esittää opettajan tai neuvonantajan osaa tai suorittaa jotain samankaltaista tehtävää, kun hänen on vaikea ryhtyä suoranaiseen evankeliseen työhön.”¹⁰

Mutta sekö oli Jeesuksen mielessä, kun hän valtuutti varhaiset opetuslapsensa opettamaan toisia, tekemään, mitä hän oli opettanut heitä tekemään? Jeesus huolehti tosin joskus ihmisten ruumiillisistakin tarpeista, mutta se oli aivan tilapäistä hänen tarjoamiinsa hengellisiin etuihin nähden ja tapahtui yliluonnollisin keinoin ja pääasiassa hänen jumalallisen tehtävänsä todisteeksi. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli Opettajan tehtävä, ja me havaitsemmekin häntä siksi nimitetyn Raamatussa noin 40 kertaa, jota vastoin häntä puhutellaan ainoastaan kerran ”Parantajaksi”. Hän viittasi kerran itsekin itseensä sellaisena, mutta hengellisesti eikä ruumiillisesti parantavana. – Luuk. 4:23; Matt. 9:9–13; 23:8.

Hänen varhaiset opetuslapsensa ymmärsivät asian kaikki täten. Kertomus heidän toiminnastaan osoittaa, että paino oli aina sillä saarnatulla ”hullutuksella”, jonka kautta ihmiset voitiin pelastaa. Ja kaikki saarnasivat, erotusta pappeihin ja maallikoihin ei ollut. – 1. Kor. 1:21; Apt. 8:4; Room. 10:9–15.

MIKSI NIIN MONIA KATSANTOKANTOJA?

Edellä olevasta käy ilmi, ettei ole useita tapoja olla kristitty, vaan ainoastaan yksi tapa. Kristitty uskoo persoonalliseen Jumalaan ja Hänen sanassaan kerrottuihin ihmetekoihin sekä antaa tässä Sanassa esitettyjen periaatteitten hallita itseään ja tunnustaa, että hänelle on annettu tehtäväksi mennä tekemään opetuslapsia toisista. Mikä siis selittää nämä eri katsantokannat ja monet muut seikat, joita kristittyinä pappeina, teologeina, esiintyvät miehet esittävät vastoin Jumalan sanan selviä lausuntoja?

Raamattu, järki ja tosiasiat antavat meille loogiset vastaukset. Meillä on esimerkiksi apostoli Paavalin sanat, että ”usko ei ole joka miehen”. Mikä voisi olla selvempää kuin tämä? Ja koska, kuten hän sanoo toisessa paikassa, ”me [kristityt] vaellamme uskossa emmekä näkemisessä”, niin on odotettavissa, että ne, joilla ei ole uskoa, eivät kykene ymmärtämään, arvostamaan eivätkä hyväksymään Raamattua Jumalan henkeytettynä Sanana. – 2. Tess. 3:2; 2. Kor. 5:7.

Jumalan sana sanoo lisäksi, että ”jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen joka on Jumalan kuva”. Mitäpä muuta me voisimme odottaa, koska Saatana on ”koko maanpiirin villitsijä” ja ”tekeytyy valkeuden enkeliksi” pettääkseen monia? – 2. Kor. 4:3, 4; Ilm. 12:9; 2. Kor. 11:14.

Yhtenä syynä näiden ”vapaamielisten” teologien omaksumaan asenteeseen näyttää olevan miellyttämishalu, halu pysyä hyvissä kirjoissa maailmallisen viisauden kyllästämien ihmisten silmissä, ja niin he tekevät kaikenlaisia myönnytyksiä. He ottavat sen kannan, ettei ”nykyaikainen” tai ”älykäs ihminen” voi uskoa eikä usko persoonalliseen Jumalaan eikä ihmeisiin. Mutta tässä he suuresti erehtyvät. Niinpä eräs ajankohtainen teos sanoo, että ”viime vuosina on ilmestynyt suuri joukko kirjoja, joissa hyvin erilaiset tiedemiehet ovat perusteellisesti ilmaisseet vakaumuksensa kristillisyyden totuudesta eivätkä ole todistaneet ainoastaan, että kristillisyys ja tiede sopivat yhteen, vaan myös, että tieteellisten saavutusten voidaan nähdä olevan mielekkäitä ainoastaan kristillisen opin valossa.”¹¹

Eräs syy, joka voitaisiin lisätä siihen, miksi nämä nykyiset teologit haluaisivat, että on toisia tapoja olla kristitty sen tavan ohella, minkä Kristilliset kreikkalaiset kirjoitukset selvästi ilmaisevat, on, että he pitävät tämän maailman viisautta, kuten filosofiaa ja psykologiaa, parempana. Sanotaanhan Paul Tillichinkin valinneen filosofian alakseen ja evankelisluterilaisen papinviran siihen johtavana ovena.¹

Tähän he eivät löydä ennakkotapausta Raamatusta. Apostoli Paavali ei tullut tuomaan ihmisen viisautta vaan Jumalan viisautta, jotta hänen kuulijansa usko pohjautuisi Jumalan eikä ihmisen sanaan. Hän osoitti syystä, että ”ei ole monta inhimillisesti viisasta, . . . vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään”. – 1. Kor. 1:26, 27; 2:1–16.

Vielä yksi syy, miksi on niin vaihtelevia näkemyksiä siitä, kuka on kristitty, on se, että monet eivät ymmärrä, miksi Jumala on sallinut pahaa eli jumalattomuutta, ja niin he omaksuvat sellaiset ateistien ja muiden todistelut, ettei Jumalaa ole olemassa tai ettei hän voi olla persoona tai ettei hän ainakaan ansaitse palvontaamme, sillä jos hän olisi kaikkivaltias ja oikeudenmukainen ja rakkaudellinen, niin hän lopettaisi jumalattomuuden. Mutta Raamattu osoittaa, että Jumalalla on hyvät syyt pahan ja jumalattomuuden sallimiseen ja että hän lopettaa ne aikanaan.d

Ja mikä on kaikkein vakavinta, kysymyksessä on rehellisyys. Miksi ihmiset, jotka ovat ateisteja, puhuvat tosiaan jatkuvasti uskonnollisin termein? Jotkut heistä myöntävätkin epärehellisyytensä, niin kuin eräs teologian professori: ”Pyytäisin tulla pannuksi viralta, jos se voitaisiin tehdä hiljaisella, tahdikkaalla tavalla, mutta sitä ei voida . . . Jos joku haluaa taistella nimestä, niin luulen, että minun olisi myönnettävä, etten ole lainkaan kristitty.”¹² Totisesti se, että sanoo olevansa ”kristitty ateisti”, on ilmeisen epärehellistä.

Raamattu ja järki tekevät asian selväksi. Ne osoittavat, että tosi kristityt uskovat persoonalliseen Jumalaan ja siihen, että hän suorittaa tai panee maan päällä olevat palvelijansa suorittamaan ihmetekoja; he tunnustavat Jeesuksen Kristuksen esittämät korkeat periaatteet ja täyttävät saarnaamis- ja opettamistehtävän. Mikään muu tapa olla kristitty ei ole Jumalan sanan mukainen.

LÄHDEVIITTEET

¹ Time-lehti, 29.10.1965, s. 80.

² Tillich, Perustukset järkkyvät (1949, suom. 1966), s. 50–52.

³ Robinson, Rehellinen Jumalan edessä (1963, suom. 1965), s. 12, 13.

⁴ Bultmann, New Testament Theology and Mythology.

⁵ Koraani, 17. suura, jae 61, käänt. Aro, Salonen, Tallqvist.

⁶ The New Yorker, 20.11.1965.

⁷ Medical World News, 9.6.1961.

⁸ Encyclopedia Americana (1965), 24. osa, s. 378.

⁹ The Christian Century, 8.12.1965.

¹⁰ International Review of Missions, tammikuu 1966, s. 88.

¹¹ E. L. Mascall, The Secularization of Christianity (1966), s. 193.

¹² The New Yorker, 13.11.1965.

[Alaviitteet]