ovat varmasti älykkäitä ihmisiä. Niinpä päätin ottaa selville heidän kantansa siitä, miksi he sallivat uskontonsa tulla saastutetuksi pakanuudella.

Menin tapaamaan äitipuoltani, joka oli ollut roomalaiskatolilainen koko elämänsä ajan, ja kysyin häneltä, mitä hän tiesi pakanallista alkuperää olevista kirkon opeista. Hän ei osannut vastata minulle mitään! Hän sanoi vain, että he uskovat Raamattuun, mutta he eivät perusta kirkkoansa sille vaan messu-uhrille. Hän ehdotti, että kävisin Pyhän Pietarin kirkon papin luona Westminsterissä. Pappi, jonka kanssa puhuin, on Brittiläisen Kolumbian kaikkien pappien esimies. Kun esitin hänelle asiat, jotka olin oppinut, hän vastasi: ”On totta, että ne ovat pakanallisia, mutta kun kirkko sanoo, että se on oikein, niin se on oikein.” Hän ei uskonut lainkaan Raamattuun. Hän ei hyväksy neitseellistä syntymistä, ylösnousemusta eikä luomistakaan, vaan uskoo kehitysoppiin. Tällöin kysyin häneltä suoraan: ”Miten voitte kutsua itseänne papiksi ja opettaa toisia?”

Hän selitti edelleen, että hänkin ihaili Jehovan todistajia, ja sanoi toivovansa, että hänen seurakuntalaisensa olisivat yhtä innokkaita kuin he ovat. Kysyin häneltä, mikseivät he olleet. Jos he todella ajattelisivat, että heidän uskonsa oli oikea, heillä olisi sama into. Hän vastasi: ”Muutamina ensimmäisinä vuosisatoina, kun kristillisyys oli uutta, kaikki kristityt olivat innokkaita, mutta sitten ihmisluonto sai vallan. Antakaa todistajille muutama vuosi aikaa, niin heistä tulee aivan meidän kaltaisiamme.”

Laukaisin takaisin: ”Ei koskaan!”

Pian tämän keskustelun jälkeen soitin Brittiläisen Kolumbian yliopiston uskonnon professorille. Selitin, että olin ottanut selkoa eri uskonnoista ja tällä kertaa tutkin Jehovan todistajien kanssa. Kysyin häneltä, voisiko hän antaa minulle joitain tietoja, joita voisin käyttää kompastuttaakseni heidät. Hän vastasi: ”Me vain tutkimme uskontoja. Me emme ole kiinnostuneita siitä, mikä niistä on totuus.” Olin nyt täysin vakuuttunut siitä, että todistajat olivat oikeassa viitatessaan uskoonsa ”totuutena”.

Olin rukoillut ja odottanut niin kauan, että kun lopulta ymmärsin Jumalan totuuden löytyvän Jehovan todistajien järjestöstä, ei ollut mitään syytä odottaa ennen kuin antautuisin Jumalalle. Kuuden kuukauden tutkimisen jälkeen antauduin ja minut kastettiin sen vertauskuvaamiseksi. Miehenikin on päättänyt tutkia Raamattua. Miten iloinen olenkaan siitä, että varmistauduin kaikesta ja pidän nyt kiinni siitä, mikä on oivallista ja totta! – 1. Tess. 5:21, Um. – Lähetetty

Lampaat tuntevat paimenensa äänen

SEURAAVA selostus paimentamisesta lähi-idässä valaisee mielenkiintoisesti Joh. 10:2–5:ssä olevaa Jeesuksen vertausta, jossa hän puhuu siitä, miten lampaat tuntevat paimenensa äänen ja miten niille on annettu nimet:

”Nykyaikaisella paimenella . . . on erinomainen muisti, jossa säilyy jokaisen lampaan nimi. Laumaan kuuluu joskus useita satoja lampaita ja kuitenkin jokaisella on nimi ja paimen tietää sen ja kutsuu jokaista lammasta sen erisnimellä. . . . [Eräs tarkkailija] kertoo katseltuaan paimenia laumoineen Hermonin vuoren rinteillä: ’Jokainen paimen . . . harjoituttaa lampaansa tulemaan luokseen kutsustaan, kulkemaan järjestyksessä kaksittain tai nelittäin, neliön ja ympyrän muotoisissa ryhmissä. Tuhannen lampaan muodostaman lauman ulkopiiristä tulee yksi, kun sitä kutsutaan nimeltä.’ Lampaat tuntevat tosiaan paimenen äänen.

”Eräs vieras väitti kerran syyrialaiselle paimenelle, että lampaat tunsivat isäntänsä puvun eikä hänen ääntään. Paimen sanoi, että ne tunsivat nimenomaan äänen. Todistaakseen tämän hän vaihtoi vaatteita vieraan kanssa, joka meni lammasten joukkoon paimenen puvussa ja kutsui lampaita matkien paimenen ääntä ja yritti johtaa niitä. Ne eivät tunteneet hänen ääntään, mutta kun paimen kutsui niitä, lampaat juoksivat heti hänen kutsustaan, vaikka hän oli pukeutunut toiseen pukuun.” – E. W. Rice, Orientalisms in Bible Lands, s. 159–161.