Lukijain kysymyksiä
● Sopiiko kristityn, joka on kihloissa, purkaa kihlauksensa? – A. H., USA.
Avioliitto on Jumalan lahja, joka voi tuoda onnea ja tyydytystä ihmiselle, mutta se tuo kuitenkin myös vakavia vastuita, joten siihen ei pidä suhtautua keveästi. Vaikka joillakin paikkakunnilla vanhemmat vielä järjestävät lastensa kihlauksen, niin monissa yhteiskunnissa sallitaan naimattomalle aikuiselle vapaus valita puoliso. Jos kaksi kristittyä jälkimmäisessä tapauksessa suostuu eli lupautuu menemään naimisiin, niin heidän voidaan tavallisissa oloissa odottaa pitävän sanansa.
Ennen kuin joku myöntyy johonkin, hänen tulee ennalta harkita sitä siinä määrin kuin asia vaatii. Kun hän sitten antaa sanansa, hän voi noudattaa Jeesuksen neuvoa: ”Olkoon vain teidän kyllä-sananne merkitys kyllä, teidän ei-sananne ei.” (Matt. 5:37, Um) Kristityt eivät tarvitse erityisiä juhlallisia valoja tehdäkseen sanansa uskottaviksi. Kun joku sanoo jotain, hänen tulee tarkoittaakin sitä.
Kun siis kaksi kristittyä on tehnyt sopimuksen mennä avioliittoon, niin heidän sanansa tulisi pitää. Tavallisesti ei tarvita erityistä julkista lausuntoa eikä tekoa, vaikka monesti sellainenkin suoritetaan. Otavan iso tietosanakirja sanoo ”kihlauksesta”, että se on ”miehen ja naisen välinen sopimus avioliiton päättämisestä. Avioliittolain mukaan kihlaus on vapaamuotoinen. Se on pätevä ilman tavanmukaista sormusten vaihtoa ja kihlauksen julkisuuteen saattamistakin.”
Pelkkä kosinta, johon ei ole annettu myönteistä vastausta, ei luonnollisestikaan ole kihlaus. Laki sanoo nimenomaan, että ”mies ja nainen, jotka ovat sopineet avioliittoon menemisestä toistensa kanssa, ovat kihlautuneet”. Kun me puhumme kihlauksesta, niin tarkoitamme siis molemminpuolista sopimusta, johon sisältyy kummankin osapuolen rehellinen sana.
Kihlausta pidettiin niin vakavana heprealaisten keskuudessa, että kihlatusta naisesta puhuttiin miehen vaimona, vaikkei mies voinutkaan luonnollisesti olla suhteissa hänen kanssaan, ennen kuin he olivat todella naimisissa. (1. Moos. 29:21; Matt. 1:18, 19) Kihlatulla naisella oli erilainen asema kuin kihlaamattomalla neitsyellä. (2. Moos. 22:16, 17; 5. Moos. 22:23–29) Tämä valaisee kihloissa olevan aseman tärkeyttä.
Oikeuttaako sitten mikään kihlauksen yksipuolista purkamista? Hyvin harva tilanne oikeuttaisi kypsän kristityn yksipuolisesti tekemään siten. Petos tai tärkeitten tosiasiain salaaminen saattaisi oikeuttaa kihlauksen lopettamisen. Ottakaamme kaksi esimerkkiä: Nainen salaa tahallaan, ettei hän ole Raamatun mukaan vapaa menemään avioliittoon, ja hyväksyy kosinnan, jonka esittää puutteellisesti hänen aviollista tilaansa tiedustellut mies. Jos mies myöhemmin saa tietää, ettei nainen vielä ole avioliittoon kelvollisessa asemassa, niin hänellä olisi oikeus purkaa kihlaus. Hän olisi todellisuudessa Raamatun mukaan velvollinen purkamaan sen. (Matt. 5:32) Tai jos mies tahallaan valehtelee salatakseen tosiasioita, niin että nainen hyväksyy hänen kosintansa, niin tiedon saaminen tosiasioista ja miehen valheesta voisi saada naisen lopettamaan kihlauksen. (Kol. 3:9) Näissä tapauksissa haluaisivat hengellisesti vanhemmat miehet, jotka ovat vastuussa kristillisen seurakunnan moraalisesta puhtaudesta, saada tiedon tällaisesta epärehellisyydestä, jotta voitaisiin ryhtyä toimiin toisten kristittyjen suojelemiseksi.
Muissa tapauksissa, joissa ei ole pätevää syytä, yksipuolinen kihlauksen purkaminen osoittaisi epävakaisuutta ja epäkypsyyttä. Sellaista henkilöä ei ilmeisestikään voitaisi asettaa seurakunnalle esimerkiksi kristillisestä kypsyydestä. Jos kristillisessä seurakunnassa oleva mies tekisi näin, niin hän ei olisi pätevä vastuullisiin tehtäviin seurakunnassa. Valvojien ja apulaispalvelijoiden tulee olla ”nuhteettomia”, ja tämä tuskin olisi sitä. (1. Tim. 3:10) Jollei hän tunne omaa mieltään eikä voi kunnioittaa sanaansa avioliittoon nähden, niin kykeneekö hän tekemään siten muissa asioissa? Hänen täytyy kasvaa kypsyyteen.
Mutta varoituksen sana on paikallaan niille, joita seurustelu ei henkilökohtaisesti koske. Vaikka on kaunista olla kiinnostunut kahden seurustelevan kristityn onnesta, niin heidän seurustelunsa yksityisseikat ovat aivan henkilökohtaisia ja koskevat heitä kahta ja heidän perheitään. Muiden miesten ja naisten ei tarvitse udella, miten heidän seurustelunsa edistyy. (1. Piet. 4:15) Jos tuolla parilla on jokin ilmoitus tehtävänä, ja he pyytävät toisia osallistumaan onneensa, niin silloin on kyllin aikaa saada siitä tieto. Tai jos veljet, jotka ovat vastuussa seurakunnan ohjaamisesta, ajattelevat, että kihlautuneen miehen menettely asettaa hänen hengellisen kypsyytensä kyseenalaiseksi, niin he voivat ottaa asiasta selvää. Sen ei tarvitse joutua julkisesti keskusteltavaksi eikä arvosteltavaksi.
Kaiken tämän pitäisi korostaa, kuinka tärkeätä on ymmärtää kosinta, kihlautuminen ja itse avioliitto vakaviksi asioiksi. Osoittamalla hengellistä kypsyyttä ja viisautta näiden asioiden suhteen kristityt voivat tehdä niin kuin on oikein Raamatun ja heidän parhaitten etujensa mukaan.
● Miten Jeesus saattoi luvata, niin kuin Joh. 11:26:ssa kerrotaan, etteivät häneen uskovat kuole koskaan, koska kristityt kuolevat? – M. F., USA.
Kuten Joh. 11:25, 26:ssa kerrotaan, Jeesus lupasi todella iankaikkisen elämän. Hän sanoi Martalle, kuolleen Lasaruksen sisarelle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut [tulee elämään, vaikka kuoleekin, Um). Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Näiden sanojen merkitys on samanlainen kuin hänen aikaisemman lausuntonsa: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa.” – Joh. 8:51.
Ihmiset, jotka kuulivat Jeesusta, voivat, jos palvelivat uskollisesti Jumalaa, odottaa saavansa hallita Kristuksen kanssa taivaassa. (2. Tim. 4:18; Ilm. 20:4, 6) Kutsu tulla taivaan valtakuntaluokan jäseniksi alkoi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Jeesus ei voinut tietenkään sanoa heille, etteivät he koskaan näkisi ruumiillista kuolemaa. Jotta he voisivat hallita hänen kanssaan taivaassa, niin heidän liharuumiittensa täytyi kuolla samoin kuin hän itsekin oli kuoleva. (Matt. 16:21; Room. 6:5; 1. Kor. 15:42–50) Heidän piti saada kuolemattomuus ainoastaan, jos he olivat uskollisia kuolemaan asti. (Ilm. 2:10) Nuo silloiset kuulijat eivät ehkä täysin ymmärtäneet tätä. Mutta Jeesus, ”ylösnousemus ja elämä”, ainakin vakuutti heille, että he ”tulevat elämään” eli heidät herätetään iankaikkiseen elämään.
Mitä kuolemaa he eivät sitten ”ikinä näe”? He eivät ”näe” eli koe ”toista kuolemaa”. He eivät kuole iäksi niin kuin jotkut. (Luuk. 12:4, 5; Ilm. 21:8) Niin sanotaan Ilm. 20:6:ssa niistä, jotka tulevat olemaan Kristuksen kanssa taivaassa: ”Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa.” Kristus ei käsitellyt silloin Lasarusta surtaessa kaikkia yksityiskohtia siitä, mikä ero on Aadamilta perityllä kuolemalla, jonka hänen voidellut seuraajansa saavat kärsiä, ja iankaikkisella eli toisella kuolemalla. Hän esitti kuitenkin suppeassa lausunnossaan iankaikkisen elämän varman lupauksen niille, jotka uskovat häneen.
Vaikka Jeesuksen mielessä eivät erityisesti olleetkaan tämän asiainjärjestelmän lopussa elävät ihmiset, jotka saattavat säilyä elossa Harmagedonissa, niin on totta, etteivät jotkut nyt elävät koe koskaan lihallista kuolemaa. Mutta niidenkin, joilla on maalliset toiveet ja jotka elävät läpi Harmagedonin, on osoittauduttava uskollisiksi läpi tuhatvuotiskauden ja loppukoetuksen, ennen kuin he todella ”tulevat elämään” eli saavat iankaikkisen elämän lahjan. – Ilm. 20:5, Um.
Sellainen iankaikkisen elämän varma lupaus, mikä on Jeesuksen sanoissa Joh. 8:51:ssä ja 11:25, 26:ssa, antoi kristityille rohkeuden kohdata tilapäinen kuolema. (2. Tim. 4:6–8; Fil. 3:8–11) He tiesivät, etteivät he kuolleet iäksi vaan ottivat vain yhden askeleen lisää ikuisen elämän tiellä.