18. osa – ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä”

Kun Jeesus oli sanonut Pietaria autuaaksi siitä syystä, että tämä oli kyennyt Jumalan hengen avulla tuntemaan hänet ”Kristukseksi, elävän Jumalan Pojaksi”, niin hän tarkoitti itseään sanoessaan: ”Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita”. (Matt. 16:18) Kun Jeesus oli surmattu ja herätetty kuolleista ja kun hän myöhemmin kohosi takaisin taivaaseen, taivaallisen Isänsä oikealle puolelle, niin hän alkoi rakentaa hengellisten israelilaisten muodostamaa tosi seurakuntaansa. Hän alkoi tehdä sitä helluntaijuhlan päivänä vuonna 33 jKr., jolloin hän vuodatti pyhän hengen opetuslastensa uskolliselle jäännökselle, joka oli kokoontunut Jerusalemiin. Näin alettiin heitä rakentaa ”elävinä kivinä” pääkulmakiven Jeesuksen Kristuksen yhteyteen yhdessä paikaksi, missä Jumala oli asuva hengessä.

23, 24. Mitä siihen sisältyy, että Jeesus rakentaa seurakunnan perustalle, joka hän itse on, ja miten Paavali selitti tämän Efesolaiskirjeessä 4:10–14?

²³ Rakentaessaan seurakuntaa sille kalliolle, mikä Jeesus itse oli, hän ei tehnyt sitä ainoastaan kasaamalla ”eläviä kiviä”, antautuneita kastettuja seuraajiaan, sille perustalle, mikä hän oli, vaan myöskin järjestämällä heidät Jehovan palvelukseen Jumalan temppelinä eli pyhäkkönä. Tämä vaati lukuisten erikoispalvelijoitten asettamista ja heidän määräämistään velvollisuuksiinsa seurakunnassa. Apostoli Paavali selittää tämän seuraavin sanoin, mitkä koskevat Jeesuksen taivaassa suorittamaa työtä:

²⁴ ”Hän, joka on astunut alas [maan päälle], on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki. Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää olisi alaikäisiä.” – Ef. 4:10–14.

25. Mikä Jeesuksen tarkoitus oli, kun hän järjesti seurakunnan ja määräsi sille erikoispalvelijat?

²⁵ Jeesuksen tarkoitus seurakunnan järjestämisellä ja erikoispalvelijoiden määräämisellä oli, että kaikki pyhät saisivat täyden valmennuksen palvelustyöhön eivätkä jäisi hengellisesti lapsiksi, vaan tulisivat täysikasvuisiksi ihmisiksi Kristuksen yhteydessä. Heistä kaikista täytyy tulla ”vanhimpia” kristillisessä hengellisessä merkityksessä, vanhahkoja persoonia, kuten niillä kahdellakymmenellä neljällä ”vanhimmalla” kuvataan, jotka Johannes näki näyssä istumassa valtaistuimilla Jumalan taivaallisen valtaistuimen ympärillä. – Ilm. 4:4, 10.a

26. Miten paljon seurakuntia perustettiin Jerusalemin ulkopuolelle, ja mitä nuo seurakunnat saivat, kun oli saatavissa päteviä henkilöitä?

²⁶ Ensimmäinen kristillinen seurakunta perustettiin Jerusalemissa. Hengellisen Israelin ”pyhän kansan” näkyvän hallitsevan elimen päämaja oli siellä lähelle sitä aikaa, jolloin Jerusalemin kaupunki hävitettiin vuonna 70 jKr. Mutta koska Jerusalemissa oli annettu paljon todistusta helluntaina ja sen jälkeen tuhansille vierailijoille, joista tuli uskovia, niin seurakuntia perustettiin moniin muihinkin kaupunkeihin, kyliin ja yhdyskuntiin. Näiden luku lisääntyi vielä enemmän, kun Valtakunnan hyvää uutista valtuutettiin saarnaamaan ei-juutalaisillekin kansoille vuodesta 36 jKr. lähtien. Kaikilla näillä seurakunnilla oli paikallisjärjestönsä kokouksia ja kentällä saarnaamista varten. Missä oli saatavissa tällaisia erikoispalvelijoita, siellä oli kullakin seurakunnalla valvojat eli kaitsijat ja heidän apulaisensa, seurakuntapalvelijat. Kenelle esim. Paavali kirjoitti Filippin kaupunkiin Makedoniaan? Tässä on filippiläisille kirjoitetun kirjeen alkusanat: ”Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.” (Fil. 1:1) Paavali kiinnitti myös huomion Vähässä-Aasiassa olevan Efeson seurakunnan valvojiin. – Apt. 20:17–28.

27. Miksi Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle olivat erikoisia, ja mitä ennen kaikkea vaadittiin seurakuntien erikoispalvelijoilta ennen heidän virkaan määräämistään?

²⁷ Timoteus ja Tiitus olivat tietyillä määräalueilla olevien seurakuntien yleisvalvojia. Siksi ovat Paavalin Timoteukselle kirjoittamat kaksi kirjettä ja Tiitukselle kirjoittama yksi kirje todellisia ohjeita valvojille. Mutta Paavali esittää kuitenkin 1. Timoteuksen kirjeen 3:1–12:ssa ja Tiitukselle lähettämässään kirjeessä (Tiit. 1:5–9) ne pätevyysvaatimukset, mitkä asetetaan niille, jotka ovat päteviä Timoteuksen ja Tiituksen määrättäviksi valvojiksi ja seurakuntapalvelijoiksi paikallisissa kristillisissä seurakunnissa. Kaikkien noiden erikoispalvelijoiden täytyi luonnollisesti olla kristillisiä ”vanhimpia” eli vanhempia miehiä hengellisesti. Tällaisia täytyi olla kahdentoista apostolinkin, ja Pietari puhuu itsestään ”vanhimpana” eli ”presbyteerinä” (kreikaksi), kun hän kirjoittaa: ”Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin [kreikaksi presbyteros] ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä.” – 1. Piet. 5:1.

28. Keistä näin ollen Jerusalemin hallitseva elin välttämättä muodostui, ja mikä osoittaa, että siihen kuului enemmän kuin ne kaksitoista apostolia?

²⁸ Jerusalemissa oleva hallitseva elin oli välttämättä pelkästään ”vanhimpien” eli ”presbyteerien” eli ”vanhempien miesten” muodostama. Nämä eivät olleet yksistään ne ”Karitsan kaksitoista apostolia”, vaan myöskin muita palvelijoita sikäläisessä seurakunnassa. Apostolien tekojen 15:1, 2, 6, 22, 23 kertoo, että kun Antiokiassa, Syyriassa, oleva seurakunta vetosi kiista-asiassa Jerusalemin hallitsevaan elimeen, ”niin apostolit ja vanhimmat [presbyteerit] kokoontuivat tutkimaan tätä asiaa”. Tehtyään ratkaisun kiistellyssä asiassa, ”apostolit ja vanhimmat” päättivät lähettää eräät miehet viemään kirjeen, mikä esitti tämän päätöksen. He aloittivat kirjeen täten: ”Me apostolit ja vanhimmat [presbyteerit], teidän veljenne, teille, pakanuudesta kääntyneille veljille Antiokiassa ja Syyriassa ja Kilikiassa.” Mutta miten näistä kaikista tuli ”vanhimpia”?

29. Miten on ”vanhimman” ja vanhimman aseman käynyt kristikunnassa, ja mitkä kysymykset me teemme Apt. 14:23:nnen ja Tiit. 1:5:nnen suhteen, joihin se turvautuu?

²⁹ Kristikunnan seurakunnissa on sanasta ”vanhin” tullut arvonimi, ja vanhimmuudesta on tullut asema eli virka, mihin määrätään miehiä. Ne uskontojärjestöt, joilla on tällaisia vanhimpia ja vanhimman asemia, vetoavat sen tueksi Apostolien tekojen 14:23:nteen, mikä kertoo Paavalista ja Barnabaasta seurakuntien perustajina: ”Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.” Myös Tiituksen kirjeen 1:5 sanoo: ”Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat.” Mutta merkitseekö tämä miesten asettamista vanhimman virkaan, vai sellaisten miesten, jotka olivat jo vanhimpia vaaditussa merkityksessä, asettamista seurakuntien virkoihin eli palvelusasemiin? Onko ”vanhimmaksi” tulo määrättävissä?

30. Keiden luo Jehova lähetti nimenomaan Mooseksen Israelissa, ja mitä Juutalainen tietosanakirja sanoo ”vanhimmista”?

³⁰ Profeetta Mooseksen muinaisina päivinä sanotaan luonnollisen Israelin seurakunnalla olleen ”vanhimmat”. Jehova Jumala lähetti Mooseksen nimenomaan noiden ”vanhimpien” eli Israelin vanhimpien miesten luo. (2. Moos. 3:16, 18) Mutta asetettiinko nuo vanhimmat vanhimpien asemaan, vai kasvoivatko he vanhimmiksi ruumiillisesti ja henkisesti? The Jewish Encyclopedia, V osa (vuodelta 1910), sanoo sivulla 92 ”Vanhimmasta”:

Alkuaikoina oli ikä välttämätön arvovalta-asemalle. Kansan tai heimon vanhimmat eivät muodostaneet virkakuntaa ainoastaan muinaisten juutalaisten keskuudessa, vaan myöskin muissa muinaisissa kansoissa. Vanhimpia oli egyptiläisillä (1. Moos. 50:7), midianilaisilla (4. Moos. 22:7) ja myöhemmin kreikkalaisilla (gérontes tai presbyteroi) sekä roomalaisilla (”patres” tai ”senatus”). . . . vanhimmilla oli tärkeä asema Juudan kansan yhteiskunnallisissa samoin kuin poliittisissakin asioissa. Ei ole varmaa, että kansa valitsi heidät, vaikka heitä pidettiinkin sen edustajina, . . . Vanhimman asemaa ja tehtävää ei ole missään määritelty selvästi.

31. Miten jostakusta tulee kristillinen ”vanhin”, ja millä tavalla ”vanhimmat” siis määrätään?

³¹ Kristillisen seurakunnan eli hengellisen Israelin seurakunnan kysymyksessä ollessa käy eräs seikka selväksi Efesolaiskirjeen 4:13, 14:nnestä ja 1. Korinttolaiskirjeen 3:1–3:sta sekä Heprealaiskirjeen 5:11–14:stä: Miehestä tulee kristillinen ”vanhin” eli ”presbyteeri” hengellisen kasvun ja kehityksen avulla eikä pelkästään luonnollisen iän tai virkaanasetuksen perusteella. Niiden edellytysten mukaan, mitkä Paavali esittää 1. Timoteuksen kirjeen 3:1–12:ssa ja Tiituksen kirjeen 1:5–9:ssä, valvojat ja apulaispalvelijat määrätään miehistä, jotka ovat ”vanhimpia” hengellisen kasvunsa perusteella. Tässä mielessä siis ne, joilla on määräämisvalta, asettavat vanhimmat, mutta ei vanhimmiksi, vaan vastuullisiksi palvelijoiksi seurakunnissa.

32. Kenellä sanottiin yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella olevan valtuus määrätä vanhimmat ja mitä menettelyä noudattaen?

³² Mutta kenellä on määräämisvalta määrätä eli asettaa vanhimpia seurakuntien palvelusasemiin? Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla väitettiin, että Pyhä Raamattu on valtuuttanut seurakunnat itse määräämään eli asettamaan omat ”vanhimpansa”.b Siinä osoitettiin, että kun Apostolien tekojen 14:23 puhuu vanhinten asettamisesta eli määräämisestä joka kirkkoon, niin alkuperäisessä kreikkalaisessa tekstissä on sana kheirotoneín ja että tämä kreikkalainen verbi ”merkitsee ’valita nostamalla käsi ylös’, mikä on vieläkin äänestettäessä käytetty tavallinen muoto. Tämä määritelmä tavataan professori Young’in teoksessa ’Analytical Bible Concordance’. Koska sitä voitaneen pitää presbyteriläisenä auktoriteettina, niin me tahdomme mainita myöskin sen määritelmän, joka on esitetty Strong’in teoksessa ’Exhaustive Concordance’, jota voidaan pitää metodistiauktoriteettina. Viimeksimainittu ilmoittaa sanan alkujuuren seuraavasti: ’Kädenojentaja eli äänestäjä (kättä nostamalla).’”c

33–35. Minkä merkityksen ainoastaan sanasta kheirotoneín annetut määritelmät ottivat huomioon, ja minkä myöhemmän merkityksen kaksi kreikkalais-englantilaista auktoriteettia osoittaa asialliseksi?

³³ Nuo määritelmät ottavat kumminkin huomioon ainoastaan kreikkalaisen verbin kheirotoneín alkuperäisen eli varhaisen merkityksen. Tämän merkitys laajeni kreikan kielen kehittyessä historian kuluessa.

³⁴ Liddellin ja Scottin A Greek-English Lexicon [Kreikkalais-englantilainen sanakirja] määrittelee Jonesin ja McKenzien laatimassa uudessa laitoksessa, vuoden 1948 painoksessa, sanan kheirotoneín seuraavasti: ”ojentaa käsi äänen antamiseksi kokouksessa, . . . II. henkilön ollessa akkusatiivissa valita, sopivasti käsin osoittamalla, . . . b. myöhemmin yleensä määrätä, . . . määrätä virkaan kirkossa, presbytérous Apostolien tekojen 14:23:nnessa, vertaa 2. kirjettä Korinttolaisille 8:19 (passiivi).”

³⁵ Tämän kanssa on sopusoinnussa John Parkhurstin A Greek and English Lexicon to the New Testament [Uuden testamentin kreikkalainen ja englantilainen sanakirja], J. R. Majorin vuonna 1845 toimittama uusi painos, missä sivulla 673 sanotaan: ”III. Valita äänestämällä eli antamalla äänensä, jomminkummin sanoen. Esiintyy 2. Korinttolaisten 8:19:nnessä. IV. Jos akkusatiivi seuraa, määrätä eli asettaa virkaan, joskin ilman äänten laskemista eli äänestämistä. Esiintyy Apostolien tekojen 14:23:nnessa.”

36. Kuten Josephuksen ”Antiquities of the Jews” osoittaa, niin mikä merkitys tällä kreikkalaisella verbillä oli apostolien päivinä?

³⁶ Todistus tästä jälkimmäisestä merkityksestä, määräämisestä ilman toisten seurakuntalaisten ääniä, esiintyy juutalaisen historioitsijan Josephuksen teoksessa Antiquities of the Jews, mikä kirjoitettiin yhteiskreikaksi Kristuksen apostolien päivinä, ensimmäisen vuosisadan jälkipuoliskolla. VI kirjan 4. ja 13. luvussa Josephus käyttää kreikan verbiä kheirotoneín sanoessaan, että Israelin kuningas Saul oli Jumalan määräämä. Raamattu ei osoita Israelin seurakunnan ojentaneen käsiään ja äänestäneen kuningas Saulia virkaansa. Profeetta Samuel voiteli Saulin kuninkaaksi, ja hänestä tuli voideltu, jonka Jehova Jumala määräsi virkaan (kheirotoneín).d Näin ollen siis Apostolien tekojen 14:23:nnessa ja 2. Korinttolaiskirjeen 8:19:nnessä käytetty kreikkalainen verbi oli ruvennut merkitsemään määrätä eli asettaa yksilönkin toimesta ilman toisten kannatusta tai käsiä ojentamalla antamia ääniä.

37. Mitä Apostolien tekojen 14:23:nnen merkitykselle selventävää Paavali käski erään yksilön tekemään Tiituksen kirjeen 1:5:nnessä ja mitä menettelyä noudattaen, ja miten ei Apostolien tekojen 14:23:tta pidä näin ollen selittää?

³⁷ Kun Apostolien tekojen 14:23 sanoo, että ”he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa”, ja käyttää kreikkalaista verbiä kheirotoneín, niin apostoli Paavali neuvoi erästä yksilöä, valvoja Tiitusta, ”että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat”. Noita vanhempia miehiä ei valittu virkaan siten, että Tiitus olisi ottanut minkään seurakunnan enemmistön äänet turvautumalla heidän käsiensä ojentamiseen joko ehdokkaitten puolesta tai vastaan. Se oli demokraattinen menettelytapa. Mutta niiden määräysten mukainen määrääminen, mitkä kristillisen hallitsevan elimen henkeytetty jäsen Paavali antoi, oli teokraattinen menettelytapa. (Tiit. 1:5) Tämän tähden ei Apostolien tekojen 14:23:nnen kreikkalaisen tekstin voida oikeutetusti selittää tukevan demokraattista eli seurakunnan valitsemistapaa teokraattisten määräysten sijasta.

38. Miksi demokraattinen menettelytapa ei ole oikea maan päällä olevalle Jehovan pyhäkölle, mutta miten pyhät palkitaan, kun he palvelevat uskollisesti maan päällä?

³⁸ Hengelliset israelilaiset, jotka ovat uudessa liitossa tullakseen kansaksi Jehovan nimelle, ovat hänen ”pyhiään”. He muodostavat elävän pyhäkön, missä hän asustaa henkensä välityksellä. Heidät täytyy järjestää ”kalliolle”, Jeesukselle Kristukselle, ja hänen kahdelletoista apostolilleen teokraattisen järjestelyn mukaisesti eikä demokraattista menettelyä noudattaen. Demokraattinen menetelmä vaatii järjestön hallitsemista kansan taholta, mikä on vallan ja valtuuden antaja. Teokraattinen menettely vaatii järjestön hallitsemista ylhäältä alaspäin, Ylimmästä Olennosta alas asti. Tämä on Jehovan pyhien muodostaman elävän ”pyhäkön” puhdas, rauhaisa, tehokas menettelytapa. Se on siunattu tapa, millä heidät järjestetään palvelemaan maan päällä Jehovan todistajina. Kun he palvelevat uskollisesti kuolemaan asti, niin he saavat hallita ja vallita Jeesuksen Kristuksen kanssa taivaassa. Näin toteutuu Valtakuntaa koskeva liitto, mihin Jumala on heidät voidellut.

8. LUKU

”PIENI SARVI” VASTUSTAA

1. Miksi se näky, minkä Daniel sai kuningas Belsassarin ensimmäisenä vuonna, oli ajankohtainen tuona vuonna, ja miten se vaikutti Danieliin?

ARMOTTOMASTI vaivatuista koko tämän vihreän maan iankaikkisen valtakunnan perijöiksi – tässä lyhyt yhteenveto Korkeimman Jumalan pyhien hämmästyttävistä kokemuksista sellaisina, kuin profeetta Daniel näki ne. Babylonian maailmanvallan kultainen pää oli menettämäisillään loistonsa. Sen kaldealaisten kuninkaitten viimeinen jäsen oli maailmanhallinnon valtaistuimella. Oli Babylonian kuninkaan Belsassarin ensimmäinen vuosi. Danielin oman pään uni ja näyt tuona Babylonian, kolmannen maailmanvallan, lopun ajan vuonna koskivat osaksi tuota häipyvää maailmanvaltaa. Oli sen tähden ajankohtaista ja sopivaa, että uni lähetettiin Danielille, ennen kuin Babylonia kukistui ylväältä valtaistuimeltaan. Jehovan pyhien jäännöstä, kuten Danielia, Serubbaabelia ja juutalaista ylimmäistä pappia Jeesuaa, pidettiin yhä vankeina ja orjina Babyloniassa. Uni ja sen enkelin siitä antama lyhyt selitys pelästyttivät kovin Danielia. Hänen kasvonvärinsä muuttui. Mutta me voimme hyvin ymmärtää, miksi Daniel oli niin pelästynyt, koska me nyt näemme melkein sen täydellisen selityksen nykyään historian paljastettua tosiseikkoja kuluneina kahtena ja puolena tuhantena vuotena, joidenkin erittäin jännittävien piirteitten vielä ollessa täyttymättä.

2, 3. Miten Daniel kuvaili tuon kauhean unen?

² Tässä seuraa Danielin kuvaus unesta ja sen kauheudesta:

³ ”Minä näin yöllä näyssäni, ja katso, taivaan neljä tuulta kuohutti suurta merta. Ja merestä nousi neljä suurta petoa, kukin erilainen kuin toinen. Ensimmäinen on kuin leijona, mutta sillä on kotkan siivet. Minun sitä katsellessani reväistiin siltä siivet, ja se nostettiin maasta pystyyn ja asetettiin kahdelle jalalle niin kuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän [mieli, Ts]. Ja katso, oli toinen peto, joka oli karhun näköinen. Se nostettiin toiselle kyljellensä, ja sillä oli suussa kolme kylkiluuta, hammasten välissä; ja sille sanottiin näin: ’Nouse ja syö paljon lihaa’. Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli taas toinen peto, pantterin kaltainen, ja sen selässä oli neljä linnunsiipeä. Sillä pedolla oli neljä päätä ja sille annettiin valta. Senjälkeen minä näin yöllisessä näyssäni, ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea [sarvia, Ts], ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui.” – Dan. 7:2–8.

(Jatkuu)

[Alaviitteet]