että apostolit perustivat ahkerammin kuin ketkään muut uusia seurakuntia moniin maihin, mutta he eivät olleet suinkaan yksin siinä työssä. Jokainen auttoi. Kun Paavali tuli ensimmäisen kerran Roomaan, niin hän ei saapunut perustamaan seurakuntaa, sillä siellä oli jo seurakunta, ja veljet tulivat tapaamaan häntä, ennen kuin hän saapui kaupunkiin. – Room. 1:8, 13; Apt. 28:14–16.

¹⁸ Apostolit itse eivät ymmärtäneet lähetyskäskyn koskeneen yksin heitä. Huomaa Paavalin Tessalonikan veljille esittämät selostussanat: ”Teidän tyköänne on Herran sana kaikunut; ei ainoastaan Makedoniaan ja Akaiaan, vaan kaikkialle on teidän uskonne Jumalaan levinnyt, niin ettei meidän tarvitse siitä mitään puhua.” – 1. Tess. 1:8.

¹⁹ Tiitus ja Timoteus olivat opettajia, mutta he olivat opettajien opettajia; he eivät olleet maallikkoja opettamaan lähetettyjä pappeja. Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.” (2. Tim. 2:2) Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, mitä luemme Ilmestyskirjan 22:17:nnestä: ”Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’” Kun heprealaiset olivat hitaita edistymään siinä määrin, että olisivat osallistuneet toimeliaasti yleispappeuden velvollisuuksiin, niin Paavali oli pettynyt: ”Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia, olette taas sen tarpeessa, että teille opetetaan Jumalan sanojen ensimmäisiä alkeita.” Siinä seurakunnassa ei suvaittu lainkaan maallikkoja. – Hepr. 5:12.

20. Miten historia vahvistaa varhaiskirkon yleispappeuden?

²⁰ Historia vahvistaa saman. Tanskalainen professori Hal Koch sanoo kirkkohistoriassaan: ”Vain apostolien päivinä ja heti niiden jälkeen seuraavina vuosikymmeninä kuulemme todellisista lähetystyöntekijöistä, jotka uurastavat pitäen kristillisyyden levittämistä tehtävänään ja kutsumuksenaan. Muuten nuo, jotka vetivät uusia jäseniä seurakuntaan, olivat aivan tavallisia kristittyjä, kauppiaita, työmiehiä, orjia ja muihin yhteiskunnallisiin asemiin kuuluvia ihmisiä.” Ei ole epäilystäkään siitä, että yleispappeus oli varhaiskristillisen kirkon luonteenomainen piirre; jokainen jäsen oli pappi, joka piti velvollisuutenaan saarnaamista ja opettamista Jumalasta sekä seurakunnassa että sen ulkopuolella, ja heitä tuki heille vuodatettu Jumalan henki. Siinä kirkossa ei ollut maallikoita. Miten sitten on lainkaan voinut tapahtua niin, että kristikunnan kirkot nykyään tuskin tuntevat mitään muuta kuin saarnastuoleista puhuvat papit ja passiiviset maallikot?

PERKELEEN AIHEUTTAMA MUUTOS

21. Muodostivatko varhaiskirkon seurakunnan palvelijat papiston?

²¹ Koska varhaiskristillinen seurakunta oli työskentelevä järjestö, piti jotkut jäsenet määrätä erikoistehtäviin. Tullakseen määrätyksi tällaiseen palvelusasemaan henkilön piti olla kypsä, vanhempi mies eli niin sanottu ”vanhin” (kreikaksi presbyteros). Näistä vanhemmista miehistä valittiin seurakuntien valvojat (kreikaksi epískopoi) ja heidän apulaisensa eli apulaispalvelijansa (kreikaksi diákonoi). Sen takia, mitä olemme juuri nähneet varhaiskirkossa olevasta yleispappeudesta, heitä ei valittu muodostamaan papistoa, vaan he olivat yksinkertaisesti kristittyjen veljiensä palvelijoita. – Apt. 6:1–7; Tiit. 1:5; 1. Piet. 5:2, 3; Matt. 20:25–28.

22. Miten seurakuntien palvelijat tulivat myöhemmin muodostaneeksi papiston?

²² Mutta Paavali ennusti oikein: ”Minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa.” Yhtenä surullisena seurauksena tästä itsekkäitten miesten noususta sortovaltaan oli yleispappeuden täydellinen häviäminen. Kirkkohistorian mukaan korotettiin seurakuntien palvelijat hitaasti mutta varmasti toisella vuosisadalla muodostamaan erityisen papiston. Seurakuntien valvojat eli epískopoi pukivat ylleen piispan kaavun, vanhimmat eli presbyteroi muutettiin pelkistä kypsistä, vanhemmista miehistä, joista palvelijat voitiin valita, papin virkaan, ja apulaispalvelijoista tehtiin meidän aikamme diakoneja. Miehet ottivat asemia, joiden avulla he muodostivat pappisvallan, mikä ylläpiti vuosisatoja ankaraa hengellistä ja maallista hallitusta valliten herroina maallikoita. – Apt. 20:29, 30.

23. a) Mikä tekee katolisesta papistosta huomattavan esimerkin niin sanotusta kristillisestä papistosta, jonka pappeus on muuttunut yleisestä erikoiseksi? b) Miksi tämä muutos oli Perkeleen aikaansaama?

²³ Roomalaiskatolisen kirkon papisto on erinomainen esimerkki tästä. Tämä papisto ei ainoastaan muodosta selvästi erillistä luokkaa, joka on korotettu maallikkojen yläpuolelle vallassa, koulutuksessa ja ulkonaisessa esiintymisessä ja joka jäljittelee erikoispappeutta, vaan se on myös kohottanut kirjaimellisia temppelirakennuksia kirjaimellisine alttareineen ja pukenut jäsenensä erikoisiin vaatteisiin heidän erottamisekseen tavallisesta kirkon jäsenestä. Tehdäkseen paluun erikoispappeuteen täydelliseksi se väittää omaavansa erityisen vihkimyksen perusteella voiman kutsua tahtonsa mukaan Kristuksen Jeesuksen alttareineen uhratakseen hänen kirjaimellisen lihansa ja verensä roomalaiskatolisessa messussa. Vaihdosta yleisestä takaisin erikoiseen pappeuteen olisi tuskin voitu perusteellisemmin suorittaa, jos näennäinen kristillisyys piti silti säilyttää. Riistämällä kirkon jäseniltä heidän oikeutensa olla Jumalan sanaa saarnaavia toimeliaita Jumalan palvelijoita, siten että heidät on nujerrettu tietämättömien, usein lukutaidottomien kirkonkävijöitten massaksi, papit tukahduttivat Jumalan hengen kirkossa ja riistivät siltä sen alkuperäisen, hyvän uutisen levittämiseksi vaikuttavan dynaamisen voiman ja siten oikealaatuisen uudistamiskyvyn, minkä avulla totuus Jumalasta ja Kristuksesta oli voittava maailman. Tämä muutos oli Perkeleen aikaansaama.

Yleispappeus nykyään

”Minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” – Jooel 2:28, 29.

1, 2. Ketkä johtavat kristikunnan nykyistä rynnistystä yleispappeuden elvyttämiseksi, ja mitkä ovat heidän vaikuttimensa?

KRISTIKUNNAN jumaluusoppineet ovat vuosisatoja tienneet, että ne kirkkojärjestöt, joita he ovat ylläpitäneet erikoispappeuden avulla, ovat olleet epäkristillisiä, epäraamatullisia, mutta vasta 20. vuosisadalla he ovat alkaneet tehdä asiassa jotain. He puhuvat nyt paljon ”yleispappeudesta”. Niin oudolta kuin näyttäneekin ottaen huomioon roomalaiskatolisen kirkon pappisvaltaisen rakenteen, juuri se teki aloitteen kristikunnan nykyisessä rynnistyksessä niiden samojen ”maallikkojen” saamiseksi takaisin työhön, jotka se niin huolellisesti oli pitänyt toimettomina vuosisatojen ajan.

² Huomattakoon kumminkin, että sen vaikuttimena tässä ei ole niinkään paljon ollut halu nähdä kirkkojärjestön siirtyvän jälleen varhaiskirkon yleispappeuteen kuin kipeä välttämättömyys, mikä johtuu papiksi haluavien roomalaiskatolisten miesten kohtalokkaasta vähyydestä.a Tämä vähyys uhkaa tehdä tyhjäksi katolilaisten maailmanvallantavoittelun, ja siksi täytyy katoliset maallikot saada nyt toimimaan. Siitä syystä puhutaan yleispappeudesta