kuolleidensa poistamisessa. Kuinka paljon onnellisempia he voisivatkaan olla, jos he vain hyväksyisivät henkeytetyn raamatunkirjoittajan vakuutuksen, että kuolleet eivät voi enää edes ajatella eläviä: ”Hänen [kuolleen ihmisen] henkensä sammuu, hän menee takaisin multaansa, sinä päivänä häviävät hänen ajatuksensa.” (Ps. 146:4, Um) Ja eräs toinen henkeytetty raamatunkirjoittaja sanoo selvästi: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4.

Kristikunnan hautajaismenot

Intiassa on tietysti monia kristikunnan eri lahkojen uskontoon kääntyneitä. Millaisia ovat heidän hautajaismenonsa? Ovatko ne todella vastakohtana hindulaisuuden, islamin ja parsilaisuuden menoille? Tarkastelkaamme sitä lyhyesti. Jos kysymyksessä ovat katoliset hautajaiset, pidetään ennen hautaamista kynttilää palamassa paarien vieressä, risti pannaan vainajan käsiin ja maallisia jäännöksiä pirskotellaan aika ajoin ”pyhällä vedellä”. Lisäksi on tapana valvoa kuolleen luona, ei niinkään sen vuoksi, että se antaisi lohtua jälkeenjääneille, vaan siinä uskossa, että sielu harhailee vielä ympäriinsä ja tarvitsee elävien rukouksia.

Myös ortodoksisissa hautajaismenoissa on omat erikoispiirteensä, joihin sisältyy paperikruunun sitominen vainajan pään ympärille, avoimen evankeliumin asettaminen vainajan rinnan päälle ja symbolisten jäähyväisten lausuminen vainajalle suudelman välityksellä. Surullinen musiikki ja kylmät muodolliset rukoukset ovat tunnusomaisia sekä idän että lännen hautajaisille. Vieläpä kristikunnan protestanttisetkin lahkot yhtä aikaa ristiriitaisesti ajattelevat, että kuolleet ovat todella elävämpiä kuin koskaan, ja toivovat, että vainajat saisivat levätä rauhassa.

Kristikunnan lahkojen hautajaismenoilla Intiassa on siis paljon yhteistä ei-kristillisten uskontojen tapojen kanssa. Papit johtavat jälkeenjääneet uskomaan, että kuolleet eivät ole todella kuolleita, vaan ovat elossa näkymättömässä maailmassa. Ja tämä on täsmälleen samanlaista järkeilyä, mikä on kaikkien hindulaisuuden, muhamettilaisuuden ja zarathustralaisuuden hautajaismenojen takana. Toisaalta Raamatun näkemys kuolleiden tilasta on selvästi ilmaistu Israelin uskollisen kuninkaan Daavidin jälkeläisen Kristuksen Jeesuksen apostolien Pietarin ja Paavalin henkeytetyissä sanoissa: ”Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin.” Pikemminkin, kun hän ”oli aikanansa Jumalan tahtoa palvellut, nukkui hän ja tuli otetuksi isiensä tykö ja näki katoavaisuuden”. – Apt. 2:34; 13:36.

Mitään aitoa lohtua jälkeenjääneille ei voida löytää kaikista näistä muodollisista hautajaistoimituksista, joista useimmat perustuvat ensimmäiselle historiaan muistiinmerkitylle valheelle: ”Ette suinkaan kuole.” (1. Moos. 3:4) Todellinen lohtu tulee Raamatun vakuutuksesta, että ”hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa [muistohaudoissa, Um] ovat, kuulevat hänen [Kristuksen Jeesuksen] äänensä ja tulevat esiin”. – Joh. 5:28, 29.

Vieraan saattaminen

● Edwin W. Rice mainitsee kirjassaan Orientalisms in Bible Lands, että ”on aivan itämaiseen kohteliaisuuteen kuuluvaa saattaa lähtevää vierasta jonkin matkaa . . . joskus useita tunteja. Tämä on erittäin suuri kohteliaisuus, ja sitä kutsutaan ’vieraan saattamiseksi matkaan’.” Sitten kirjailija kertoi kokemuksen eräästä syntyperäisestä syyrialaisesta, joka sanoi: ”Kun joku on lähdössä, ystävät lähtevät saattamaan häntä muutamia kilometrejä, ja he suutelevat erotessaan. . . . Kun lähdin eräiden Libanonin vuoristossa asuvien ystävieni luota, he seurasivat minua kaksi tuntia, kunnes minun oli pakko kieltää heitä tulemasta enää pitemmälle.”

Tätä tapaa, kristillisen rakkauden vahvistamana, rakastetun apostoli Paavalin kristityt toverit noudattivat saattaessaan Paavalia, kun hän lähti Miletosta, Tyyrosta ja Kesareasta. – Apt. 20:37, 38; 21:5, 15, 16.