Vallitseeko olympiakisojen, urheilun ja uskonnon välillä ristiriita?

”VIIMEISET antiikin olympiakisat pidettiin vuonna 393. Seuraavana vuonna keisari Theodosiuksen julistus kielsi kisojen pitämisen.” (Xenophon L. Messinesi History of the Olympic Games [Olympialaisten historia]) Miksi ”kristitty” keisari kielsi nuo kisat? Hän halusi puhdistaa valtakunnasta kaiken pakanallisen toiminnan. Miksi olympiakisoja sitten pidettiin pakanallisina?

Kirjoittaja Messinesi lisää: ”Kerrotaan, että esitettäessä uhreja [kreikkalaiselle jumalalle] Zeukselle – – pappi seisoi stadionin päässä soihtua pidellen. Palvojien joukossa olleet urheilijat – – juoksivat stadionin päähän papin luo – – [voittaja] sai edun sytyttää tulen uhrialttarille. Alttarilla paloi liekki vertauskuvallisesti koko kisojen ajan – –. Tämä juhlamenojen osa on herätetty henkiin nykyisissä kisoissa.”

Kisojen pakanallinen alkuperä on säilynyt monissa tavoissa aina meidän päiviimme asti. Olympiasoihtu sytytetään peilin avulla auringon keskitetyistä säteistä Olympian pyhässä lehdossa Kreikassa järjestettävin juhlamenoin. Toimitukseen osallistuu pääpapitar ja muita papittaria. Pyhä tuli kuljetetaan sen jälkeen Olympiasta paikkaan, jossa olympiakisat kulloinkin järjestetään. Miljoonat ihmiset seuraavat soihdun matkaa television ja radion välityksellä. Huippukohta koittaa sitten matkan viimeisessä vaiheessa, kun soihtu viedään olympiastadionille, ja sillä sytytetään tuli, joka palaa koko kisojen ajan.

Historioitsija Messinesi kertoo: ”Mikään muu seremonia ei tunnu tekevän sellaista vaikutusta kuin tuli, joka tulee Olympiasta – –. Se yhdistää alkamaisillaan olevat kisat uskonnolliseen eleeseen, jota on pidetty pyhänä vuosisatojen ajan.” (Kursivointi meidän.) Nykyajan olympia-aatteen perustajan paroni Pierre de Coubertinin sanat vahvistavat tätä käsitystä, sillä hän totesi vuotta ennen kuolemaansa: ”Uskon sen vuoksi olleeni oikeassa yrittäessäni olympiakisojen henkiin herättämisen alusta lähtien elvyttää uudelleen uskonnollista tietoisuutta.” (Kursivointi meidän.) Professori Kalevi Heinilä puolestaan toteaa, että olympiakisoilla on vahva kulttiluonne, jossa korostetaan nykyaikaisten olympiakisojen helleenistä alkuperää ja jota vaalitaan sisällyttämällä kisaohjelmaan, erityisesti avajaisjuhlaan, sääntömääräisestikin rituaaleja ja muita kulttimenoja. – Urheilu – Ihminen – Yhteiskunta, 1974, s. 146.

Kuten Los Angelesin olympiakisoissakin saatoimme havaita, juhlamenoihin liittyy puolittain uskonnollinen ilmapiiri: isäntämaan kansallislaulu soitetaan, olympialippu nostetaan salkoon ja olympiahymni lauletaan. Ottaen huomioon kaiken tämän, miten kristityn tulisi suhtautua olympiakisoihin? Ja minkä aatteiden tulisi ohjata häntä? Onko voitto tärkeintä? Vai voisiko osanotto sinänsä olla palkinto?

Raamatun mainintoja urheilusta

Jokainen joka lukee Kristuksen apostolien Pietarin ja Paavalin kirjoituksia, huomaa pakostakin, että niissä näkyi heidän aikansa urheilun vaikutusta. Esimerkiksi Paavali neuvoi korinttolaisia, jotka tunsivat varsin tarkoin Isthmoksen kisojen yhteydessä pidetyt urheilukilpailut: ”Ettekö tiedä, että ne, jotka juoksevat kilpajuoksussa, tosin kaikki juoksevat, mutta vain yksi saa palkinnon? Juoskaa sillä tavalla, että saavuttaisitte sen. – – He tietysti [harjoittavat itsehillintää] saadakseen turmeltuvan kruunun [kuihtuvan seppeleen, Uusi testamentti nykysuomeksi] mutta me turmeltumattoman [katoamattoman palkinnon].” – 1. Korinttolaisille 9:24, 25.

Sanoiko Paavali oikeastaan, että voittaminen on tärkeintä urheilussa? Ei suinkaan. Hän vain toi esiin sen, että maallisessa kilpajuoksussa on vain yksi ensimmäinen palkinto, mutta kristillisessä kilpajuoksussa jokainen voi saada ensimmäisen palkinnon. Juokse siis niin, että huomiosi on keskittynyt palkinnon voittamiseen!

Myös Pietari viittaa voittajan kruunuun. Molemmat apostolit tiesivät, että erilaisista kilpailuista saatiin palkinnoksi kruunu: Olympian kisoissa öljypuunlehväseppele, Pythian kisoissa laakerinlehväseppele ja Isthmoksen kisoissa männystä tehty seppele. Ne kaikki kuihtuivat ja katosivat ajan myötä. Siksi Pietari suosittelikin kristityille vanhimmille ”kirkkauden kuihtumatonta kruunua”. – 1. Pietari 5:4.

Kiistämättömäksi tosiasiaksi siis jää, että urheilussa saavutettu kunnia on lyhytaikaista ja ohimenevää. Sen vuoksi Paavali saattoikin sanoa: ”Sillä ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” (1. Timoteukselle 4:8) Hän osoittaa selvästi, että on hyödyllistä ja jossain määrin kannattavaa harrastaa liikuntaa ja kohentaa kuntoaan. Sen ei tulisi kuitenkaan syrjäyttää eikä korvata kristityn vihkiytymistä Jumalalle Kristuksen kautta. Jumalan valtakunnan eikä suinkaan urheilun tulisi olla etusijalla jokaisen kristityn elämässä. (Matteus 6:33) Mitä hyötyä olisi urheilijan vartalosta, jos ihmisen mieli turmeltuisi tai vääristyisi? Tai entäpä, jos hänestä tulisi luopio, koska hän osallistuisi pakanauskontoihin pohjautuviin urheilutapahtumiin? (2. Korinttolaisille 6:14–17) Ja tässä juuri onkin vaara nykyään. Monet piirteet nykyajan urheilumaailman ajattelussa eivät ole sopusoinnussa kristillisten periaatteiden ja ihanteiden kanssa, kuten eivät ne urheilijatkaan, jotka ovat omaksuneet sellaisen ajattelutavan. Kuinka niin?

Voittaminen ei ole tärkeintä

Urheilumaailmassa syntyy nykyään melkoisia paineita. Kaikenlaisille urheilijoille esimerkiksi maksetaan nykyään valtavia rahasummia joko avoimesti tai salaa. Eräs yhdysvaltalainen jalkapalloilija teki äskettäin sopimuksen, joka takaa hänelle 40 miljoonaa dollaria (240 miljoonaa markkaa). Moisen rahasumman, kuten pienempienkin rahasummien, vastineeksi urheilijan on annettava voittoja. Hänen on houkuteltava maksavaa yleisöä ja televisiomainostajia.

Nämä huippu-urheilijat ovat esikuvia miljoonille lapsille ja nuorille. Heidän hyökkäävä ja kilpailuhenkinen asenteensa tarttuu alemmilla tasoilla harrastettavaan urheiluun. Sanonta ”kiltit jäävät viimeisiksi” heijastaakin osuvasti sitä, miten kielteisesti nykyajan urheilu usein vaikuttaa ihmisten mieliin.

Yleinen johtopäätös on, että voidakseen voittaa urheilijan täytyy olla armoton ja väkivaltainen. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että tällaiset asenteet ovat vallalla koulu-urheilussakin. John McMurtry, entinen Kanadan mestaruusotteluissa pelannut jalkapalloilija, kirjoitti: ”Sitä mukaa kuin siirryin lukio-, yliopisto- ja ammattilaisjoukkueisiin elimistöni vaurioitui jatkuvasti ja vääjäämättömästi. Kohta kohdalta. – – Siitä, että toisten ruumiillinen vahingoittaminen on [amerikkalaisen] jalkapallon varsinainen tarkoitus, kuten tappaminen ja silpominen ovat sodan tarkoitus, on kiistelty. – – Kilpaileva ja ohjattu vahingoittaminen on olennainen osa elämäntapaamme, ja jalkapallo on koko tämän kehityksen selvimpiä heijastajia: jonkinlainen värikäs opetusnäytelmä, joka osoittaa meille, miten jännittävää ja palkitsevaa on hakata lähimmäisensä.”

Kristittyjen esikuva Jeesus Kristus kehotti seuraajiaan: ”Sinun tulee rakastaa lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” ”Sen tähden kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, teidänkin täytyy samoin tehdä heille.” (Matteus 19:19; 7:12) Pyrkimys voittaa hinnalla millä hyvänsä, mikä on niin yleinen vaikutin urheilumaailmassa nykyään, on selvästi ristiriidassa Kristuksen opetusten kanssa. Tasapainoisen ihmisen ei ole pakko voittaa joka kerta voidakseen nauttia terveestä urheilusta. Joidenkuiden saattaa olla vaikea ymmärtää sitä, mutta se on silti varsin keskeinen periaate. Urheilun tulisi olla terveellistä ja rentouttavaa ajanvietettä. Urheilun harrastajalle itse urheilemisen tulisi jo sinänsä tuoda tyydytystä. Miksi muutoin tuhannet urheilijat osallistuisivat kilpailuihin, jos vain kourallinen voittajia voisi olla tyytyväisiä? Suurin osa kilpailijoista tietää, etteivät he voi voittaa. Monet saavat mielihyvää siitä, että he ovat osallistuneet kilpailuun ja saattaneet sen päätökseen.

Kilpailuhenki johtaa jakaumiin, ylpeyteen ja kerskailuun. Silloin ei häviäjää enää kunnioiteta. Tämän maailmallisen hengen vuoksi kristityt eivät halua millään tavalla liittyä kilpaileviin joukkueisiin edes omassa keskuudessaan. He eivät myöskään halua järjestää kilpailuja kahden kristillisen seurakunnan välillä missään urheilulajissa. Vallitsevasta ajattelutavasta huolimatta on syytä muistaa, että voittaminen ei ole tärkeintä. James Michener kirjoittikin: ”Jonkin pelin häviäminen ei ole kuolemanvakavaa. Se etten yllä ykköseksi, ei tee minusta alempiarvoista ihmistä.”

Paljon tärkeämpiä kuin mitkään urheilusaavutukset ovat ne ominaisuudet, joita kehitämme Kristuksen jäljittelijöinä. Toisten päihittäminen urheilussa ei tee meistä parempia ihmisiä. Meistä saattaisi jopa tulla pahempia. Apostoli Paavali neuvoikin: ”Älkäämme tulko itsekeskeisiksi, herättäen kilpailuhenkeä toisissamme, kadehtien toisiamme.” ”Mutta koetelkoon hän, mitä hänen oma työnsä on, ja silloin hänellä on syytä riemuun vain itseensä katsoen eikä toiseen verraten.” – Galatalaisille 5:26; 6:4.

[Kuva s. 11]

Olympiakisojen pakanallisia juhlamenoja noudatetaan nykyaikanakin