Lukijain kysymyksiä

● Jos Vartiotorni-Seura on vapaa rotuennakkoluuloista, niin miksi se suvaitsee erottelemista konventeissaan eräissä osissa maata [Yhdysvaltoja]? Eikö se ole sovittelemista? – F. C., Wisconsin.

Miksi me suvaitsemme tämän maailman eräitten hallitusten ja järjestöjen erottelemislakeja ja -toimenpiteitä? Koska Jehova ei ole valtuuttanut meitä kääntämään maailmaa, mikä on toivottoman jumalaton ja mikä tuhotaan sen tähden. Jehova on antanut tehtäväksemme evankeliumin saarnaamisen. Mitä meidän tulee nyt tehdä? Jättääkö saarnaaminen taistellaksemme rotukysymyksistä? Meillä ei ole koskaan erillisiä kokouksia eikä kastetoimituksia, kun voimme pitää ne yhdessä. Mutta missä se on mahdotonta, niin tuleeko meidän siellä pitää eri kokoukset ja kastetoimitukset vai olla kokonaan ilman niitä? Onko meidän tarjoiltava hengellistä ravintoa kaikille, vaikka erilläänkin, vai oltava tarjoilematta sitä kenellekään? Onko meidän varattava kastetilaisuus kaikille, vaikka erossakin, vai oltava varaamatta sitä kenellekään? Olisiko meidän noustava keisarin erottelemislakeja vastaan, kun ne eivät pakoita meitä rikkomaan Jumalan lakeja? Jumala ei kiellä eri kokouksia ja kastetoimituksia, ja hän käskee pitämään kokouksia ja kastamaan. (Matt. 28:19; Hepr. 10:25) Olisiko meidän näin ollen oltava tottelematta Jumalaa taistellaksemme rotukysymyksistä? Erottelemislakien vastustaminen aiheuttaisi hajaannusta todistamistyössä, sen pysähtymistä, roskajoukon mellakoita ja mahdollisesti hengenkin menetystä. Me vastustamme sillä hinnalla ainoastaan niitä lakeja, jotka kieltävät evankeliumin saarnaamisen.

Jotkut voivat väittää, että Jumala kieltää erottelemisen, lainaten Galatalaisille 3:28:nnen: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Paavali esitti tämän hengellisessä eikä kirjaimellisessa, luonnollisessa merkityksessä, mikä on ilmeistä siksi, että oli olemassa todellisuudessa miehiä ja naisia, orjia ja vapaita, juutalaisia ja kreikkalaisia. Koska oli sekä juutalaisia että kreikkalaisia, niin hän sovelsi erityisesti sekä itsensä että saarnaamisensa näille luokille sopivaksi. (1. Kor. 9:19–22) Me tarkastelemme hänen orjien ja vapaitten tunnustamistansa yksityiskohtaisemmin, koska se koskee suoranaisesti tätä erottelemista. Kuinka niin? Tämän erottelemisen juuret ovat orjuudessa, se on orjuuden kasvannainen eli tuote. Erotteleminen, orjuudesta jäänyt tahra, on pienempi paha kuin itse orjuus. Jos Raamattu ei siis opeta kristittyjä taistelemaan orjuutta vastaan, ei se hyväksy heidän taisteluaan pienempääkään pahaa, erottelemista, vastaan evankeliumin saarnaamisen kustannuksella.

Paavali ei vastustanut kristillisessä seurakunnassakaan aikansa orjuutta. Onesimus oli Filemonin orja, ja nämä molemmat olivat kristittyjä. (Filem. 10–16) Paavali kirjoitti Timoteukselle, joka kuvasi nykyajan todistajain seuraa: ”Kaikki, jotka ovat orjina ikeen alla, pitäkööt isäntiänsä kaikkea kunnioitusta ansaitsevina.” Miksi? ”Ettei Jumalan nimi ja oppi tulisi häväistyksi.” Valtakunnasta saarnaaminen ja Jehovan kunniaansaattaminen ovat etusijalla pidettäviä asioita, ei luomusten tasa-arvoisuus ja rotukysymykset. ”Älköötkä sitäpaitsi ne, joilla on uskovat omistajat, halveksiko heitä siksi, että he ovat veljiä. Olkoot päinvastoin sitä alttiimmin orjia, koska ne, jotka saavat heidän hyvän palveluksensa edun, ovat uskovia ja rakastettuja.” (1. Tim. 6:1; 6:2, Um) Huomatkaa jälleen tässä, että orjuutta oli noina aikoina kristillisessä seurakunnassakin.

Paavali kirjoitti myöskin: ”Pysyköön kukin siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu. Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi, mutta [jos voisit] päästä vapaaksi, niin [käytä tilaisuutta hyväksesi].” Jos Paavali voi sanoa näin orjuudesta, niin kuinka paljon ennemmin se voidaan sanoa niille, joita syrjitään erottelemislaeilla. ”Älä siitä murehdi.” Se ei ole kristitylle mikään huolehdittava eikä tuskailtava asia. Mutta jos Herran kansaan kuuluvat asuvat sellaisissa paikoissa, joissa he ovat vapaita erottelemislaeista tai -menettelytavoista, niin he riemuitsevat siitä suuremmasta vapaudesta ja ovat iloiten yhdessä konventissa. Kaikki ovat Kristuksen orjia, niinkuin Paavali osoittaa jatkaessaan: ”Joka orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja.” (1. Kor. 7:20–24) Eräät värilliset veljet ovat ihmeeksemme panneet ankarasti tätä vastaan pitäen loukkaavana sitä, että Uuden maailman käännöksessä käytetään sanaa ”orja”. Ken ei halua olla Kristuksen orja, olkoonpa valkoinen tai musta, voi lakata hänen palveluksestaan milloin hyvänsä, mutta he ovat siitä huolimatta orjia, vaikka Saatanan ja synnin orjia. (Room. 6:16–23) Ne, jotka suurentelevat ihmisen tärkeyttä, kadottavat pian näkyvistään todellisesti tärkeät kysymykset.

Jehova ei katso henkilöihin, eikä hänen kansansakaan katso, mutta se maailma, missä me elämme, katsoo. Valkoihoiset ovat ennakkoluuloisia värillisiä kohtaan, värilliset ennakkoluuloisia valkoisia kohtaan. Valkoihoinen menee eräisiin värillisten yhdyskuntiin iltahämärän tultua henkensä menetyksen uhalla. Jos tätä puolustellaan sillä perusteella, että valkoiset aloittivat syrjinnän, niin se ei ole Raamatun mukaista. (Room. 12:17) Missä tämä vaara on erittäin suuri, niin pitäisikö valkoihoisten mennä sellaisiin vihollismielisiin yhdyskuntiin ja kärsiä lyömistä ja mahdollisesti kuolemakin todistaakseen, että heillä on demokraattinen oikeus olla siellä? Tulisiko valkoisen todistajan vaarantaa henkensä ollakseen värillisten todistajain kokouksessa tuollaisissa paikoissa tai jäädä yöksi värillisten veljiensä luokse vain todistaakseen demokraattisen oikeutensa sen tekemiseen?

Monet värilliset henkilöt osoittavat väriennakkoluuloja omaa väkeäänkin kohtaan. Vaaleammat neekerit karttavat mustempia. Muutamat läntiseltä pallonpuoliskolta olevat halveksivat Afrikasta tulleita hyvin mustia. Valkoiset syrjivät Etelä-Afrikassa sekavärisiä, sekaväriset mustia alkuasukkaita, mustat alkuasukkaat intialaisia kuleja, ja intialaiset syrjivät kotimaassaan kastien ulkopuolella olevia hylkiöitä. Kuka on viaton heittämään ensimmäisen kiven? Emmekö saata nähdä, että kaikki ihmissuvun luokkarajat ovat pahoja ja että jos me alamme uudistaa tätä, niin me joudumme mahdottomaan tehtävään, missä olisi hävitettävä loputtomat syrjimiset ja monenlaiset vääryydet, joita vastaan hyökänneet yhteiskunnalliset ja poliittiset järjestöt ovat taistelleet toivottomasti vuosikausia? Jos me tulisimme niiden kaltaisiksi, niin se merkitsisi heidän kanssaan epäonnistumista, aikamme kuluttamista sellaisissa uudistuksissa, häviölle joutumista Jehovan todistajina ja vain Perkeleen miellyttämistä.

Miellyttäkäämme siis Jumalaa saarnaamalla evankeliumia niistä epämieluisista tilanteista välittämättä, joita Perkeleen maailma saattaa aiheuttaa meille. Älkäämme antako Saatanan vetää itseämme syrjään ja pyydystää meitä ovelaan ansaan, mikä on naamioitu ylevin vaikuttimin ja ihantein. Emmekö voi odottaa Jehovan kostavan nyt kärsimämme vääryydet? Meidän värillisillä veljillämme on todellisuudessa suuri syy riemuitsemiseen. Heidän rotunsa on nöyrää ja oppivaista, ja sieltä tulee suuri prosentti teokratian lisääntymiseen. Mitä siitä, vaikka maailman viisaat ja voimalliset ja jalosukuiset halveksivatkin heitä tyhminä ja heikkoina ja alhaissyntyisinä, ei tasa-arvoisina itsensä korottaneitten valkoisten kanssa? Se koituu Jumalan lopulliseksi kunniaksi, sillä hän saattaa tämän maailman viisaat häpeään valitsemalla ne, joita maailma pitää tyhminä ja heikkoina ja alhaisina. Kerskatkaamme Jehovassa ja tasa-arvoisuudestamme hänen silmissään älkäämmekä halutko kerskata tasavertaisuudesta maailman silmissä. (1. Kor. 1:26–31) Korotetut alennetaan aikanaan, ja nöyrät korotetaan. (Matt. 23:12) Me kaikki odotamme Jumalalta tätä kunniaansaattamista, mikä tulee aikanaan. Siihen mennessä me neuvomme, niinkuin Paavali neuvoi orjuudesta sen jäljelläolevien rippeitten, erottelemisen, suhteen: ”Älä siitä murehdi.” (1. Kor. 7:21) Milloin on mahdollista, me kokoonnumme yhteen, milloin se ei ole mahdollista, me kokoonnumme erillään, mutta kummassakin tapauksessa me olemme aina yhtä hengessä, veljinä tasa-arvoisia omissa silmissämme, Kristuksen silmissä ja Jumalan silmissä.

● Onko epäraamatullista, että Jehovan todistaja menee naimisiin jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole totuudessa? – L. H., Ohio.

Jehovan kansaan kuuluvat, jotka ovat maailmasta, mutta eivät kuulu siihen, ovat samanlaisessa asemassa kuin Aabraham vaeltaessaan Kanaanin maahan. (Joh. 17:14–16; 15:19) Aabraham turvasi perhepiirinsä paholaisten palvonnan hyökkäykseltä olemalla solmimatta aviositeitä kanaanilaisten kanssa ja lähettämällä sen sijaan hakemaan pojalleen Iisakille vaimoa kotimaastaan. (1. Moos. 24:3, 4) Iisakin poika Jaakob suojeltiin samaten pakanavaimoilta. (1. Moos. 28:1, 2) Kun israelilaiset olivat vuosisatoja myöhemmin matkalla Luvattuun maahan, niin heitä käskettiin välttämään avioliittoja Kanaanin epäuskoisten kanssa: ”Älä lankoudu heidän kanssansa; älä anna tyttäriäsi heidän pojillensa äläkä ota heidän tyttäriänsä pojillesi vaimoiksi. Sillä he viettelevät sinun poikasi luopumaan minusta ja palvelemaan muita jumalia.” (5. Moos. 7:3, 4) Tämä periaate oli niin tärkeä, että Jehova liitti sen jumalalliseen Lakiinsa: ”Älä siis tee liittoa maan asukasten kanssa, ettet, kun he kulkevat haureudessa jumaliensa jäljessä ja uhraavat jumalillensa ja kutsuvat sinua, sinä söisi heidän uhristaan, ja etteivät heidän tyttärensä, kun sinä otat heitä pojillesi vaimoiksi ja kun he kulkevat haureudessa jumaliensa jäljessä, viettelisi sinun poikiasikin haureudessa kulkemaan heidän jumaliensa jäljessä.” (2. Moos. 34:15, 16) Kaikenlainen läheinen kanssakäyminen oli kielletty vaarallisena. Kun Israel meni Kanaaniin ja sai monta voittoa vihollisista, niin oli yhä tarpeellista varoittaa israelilaisia kietoutumasta pakanoitten kanssa suhteisiin, joihin kuului aviosuhteet. – Joos. 23:6–8, 12, 13.

Mutta oli aina israelilaisia, jotka luulivat olevansa kyllin vahvoja henkisesti naidakseen pakanavaimoja, ryhtyäkseen aviositeisiin ja samalla vastustaakseen vaimojensa paholaisuskontojen paulaan kietovia vaikutuksia. Jumalan hyvää neuvoa ja käskyä ei voitu sivuuttaa kumminkaan rankaisutta. Sitä ei voinut tehdä noiden muinaisaikojen viisain mieskään, kuningas Salomo. Hänestä on kirjoitettu, että hän rakasti monia pakanavaimoja ja otti vaimoja ympärillä olevista pakanakansoista, ja niin ”taivuttivat hänen vaimonsa hänen sydämensä seuraamaan muita jumalia, niin ettei hän antautunut ehyin sydämin [Jehovalle], Jumalallensa”. Tämä tahallinen tottelemattomuus tuli, kun Jumala oli varoittanut Salomoa, kun Jehova oli ”kieltänyt häntä seuraamasta muita jumalia, ja koska hän ei ollut noudattanut [Jehovan] kieltoa”. – 1. Kun. 11:1–11; Esra 9:1, 2.

Kristillisistä Kreikkalaisista Kirjoituksista tavataan samanlaisia varoituksia, jotka käskevät olemaan erossa tästä vanhasta maailmasta. Esimerkiksi: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä. . . . mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?” (2. Kor. 6:14, 15) Jehovan todistajan avioituminen epäuskoisen kanssa johtaa vieraan ikeen kantamiseen eikä voi olla aiheuttamatta epäsuhtaista vetämistä ja puristusta ja kitkaa. Kaikkien tulee muistaa, että aviositeitten on odotettava kestävän kauan, koska niitä ei voida helposti katkaista Jumalan oikeusistuimessa, sillä mikään muu kuin jommankumman aviopuolison aviorikos ei erota heitä. (Matt. 19:9; Mark. 10:11, 12) Nämä siteet voivat lisätä vastuuta ja vapauden rajoituksia eliniäksi. Tästä syystä ei tule ainoastaan ensimmäistä avioliittoa, vaan myöskin uudelleennaimista toisen puolison kuoltua harkita huolellisesti. Apostoli Paavali neuvoo: ”Vaimo on sidottu, niin kauan kuin hänen miehensä elää, mutta jos mies kuolee, on hän vapaa menemään naimisiin, kenen kanssa tahtoo, kunhan se vain tapahtuu Herrassa.” – 1. Kor. 7:39.

Tässä esitetty rajoitus, joka koskee kristittyjä leskiä, jotka haluavat mennä uudelleen naimisiin, soveltuu yhtä hyvin jokaiseen Jumalan palvelijaan, joka etsii miestä tai vaimoa, nim. että naimisiin tulee mennä ”vain Herrassa”. Se merkitsee, että on mentävä naimisiin ainoastaan Jehovalle pyhittäytyneen ihmisen kanssa, jollainen itsekin on. Jos kristitty sitoo itsensä epäsuhtaisesti epäuskoiseen, niin se ei ole edullista hänen kristilliselle hyvinvoinnilleen, ja sitä hallitsee enemmän intohimo. Tällainen kristillisen hyvinvointinsa ja hengellisten etujensa harkittu ja tahallinen vaarantaminen ei miellytä Jumalaa eikä Kristusta, vaan se on Jehovan neuvon ja käskyn pilkkaamista.

● Kirja Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? (engl.) sanoo sivulla 211: ”Älköön kukaan ajatelko, että paavi Gregorius Suuri (595–604 jKr.) olisi ensimmäiseksi keksinyt kiirastulioppia.” Sitten se sanoo sivulla 274: ”Gregorius I (595–604 jKr.) keksi ensiksi ’kiirastulen’.” Miten nämä näennäisesti ristiriitaiset lausunnot saadaan sopusointuun? – D. F., New York.

Se osoittaa sivulla 211, miten budhalaisjärjestelmä opetti kiirastulioppia monta vuosisataa ennen roomalaiskatolisen järjestelmän muodostumista neljännellä vuosisadalla jKr. Mutta sivulla 274 ja sen edellisillä sivuilla se osoittaa, miten erilaiset pakanaopit otettiin roomalaiskatoliseen uskontoon. Mitä katoliseen oppiin tulee, niin paavi Gregorius Suuri keksi (hänen omaa kieltään käyttääksemme) kiirastulen. Hän väitti tehneensä sen ilmestysten ja näkyjen kautta. Hän teki sen ensimmäisenä ”kristilliseksi” opiksi ottaen sen roomalaiskatolisen kirkon oppeihin, ja se oli ja on luopiokristillisyyttä. Tämä näkökulma asettaa siis rajoituksen sivulla 274 olevalle lausunnolle, mikä käsittelee paaveja ja heidän uudistuksiaan, jotavastoin sivulla 211 oleva lausunto on yleisempi, näkökulmaltaan rajoittamaton, ja se kieltää paavi Gregoriuksen väitteen. Kun asioita katsotaan siis niiden oikealta näkökulmalta, niin ne eivät ole ristiriitaiset.

● Jesajan 7:14 ennustaa, että Messiaan nimeksi piti antaa ”Immanuel”, mutta Jeesusta ei nimitetty siten. Miksi ei? – J. W., Kalifornia.

Matteuksen evankeliumi osoittaa selvästi, että Kristus Jeesus täytti täysin tämän ennustuksen. Jollei se olisi täyttynyt asianmukaisesti, niin Matteuksella ei olisi ollut perusteita kiinnittää siihen erikoista huomiota, niinkuin hän teki 1. luvun 22. ja 23. jakeessa: ”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä [Jehova] on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme.” Tärkeä seikka on, että tällä nimellä oli merkitys, ja Jeesus täytti tämän merkityksen. Hän oli Jehovan Edustaja, Jehovan Voideltu, Kristus eli Messias. Lähettäessään Messiaan juutalaisten keskuuteen Jumala osoitti olevansa heidän kanssaan eikä heitä vastaan. Hän oli jatkuvasti uskollisen juutalaisen jäännöksen kanssa, joka otti vastaan Jeesuksen, Messiaan, ja hän on niidenkin kanssa, jotka ottavat vastaan Kristuksen, valtaistuimelle nousseen Kuninkaan, tänä aikana.

Messiaalle ennustettiin muitakin nimiä. Esimerkiksi Jesajan 9:5 sanoo hänestä: ”Hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas.” Kaikkia näitä nimiä ei käytetty kuitenkaan Jeesuksesta henkilökohtaisesti, niin että häntä olisi nimitetty niillä. Hän eli näiden nimien merkityksen mukaisesti, ja ne annettiin tässä profeetallisessa merkityksessä osoittamaan hänen ominaisuuksiaan ja niitä hyviä palveluksia, mitkä hän oli suorittava kuuliaisille. Näin oli Immanuel-nimenkin laita. Hän täytti sen merkityksen ja siten tuon ennustuksen, joka sovelsi sen Messiaaseen, vaikka hänen henkilökohtaisena nimenään käytettiinkin Jeesusta eikä Immanuelia, mikä edellinenkin sisälsi suuren merkityksen. – Matt. 1:21.