Iloisen antamisen siunaus
KRISTIKUNNASTA näyttää iloisen antamisen siunaus puuttuvan. Koska Pyhät kirjoitukset tekevät selväksi, että Jumala siunaa iloista antajaa, sitä, joka ei anna vastahakoisesti eikä pakosta, vaan sydämestään, niin mitä meidän on ajateltava kirkon rahankeräystoimenpiteistä?
Entä kirkon kannattamista bingopeleistä ja arpajaisista? Mitä on sanottava niistä suosituista rahakirjekuorista, jotka eivät esitä ainoastaan lahjan ajankohtaa, vaan myös antajan nimen ja oheisen summan? Entä kolehdin keruusta? Kuinka on sen laita, että paheksutaan yhä enemmän pieniä lahjoja hätyyttämällä antamaan suurempia summia, kenties enemmän kuin henkilöllä on varaakaan? Reader’s Digest kertoi helmikuussa 1963, että ”erään pienen ranskalaisen kylän pappi on lisännyt sunnuntaisia kolehdinkeräyksiään käyttämällä perhosverkkoa kolehtihaavina. Kovat rahat putoavat verkon läpi. Vain setelit ovat kyllin suuria hyväksyttäviksi.”
Edistävätkö tällaiset menettelyt sitä siunausta, mikä tulee iloisesta antamisesta? Ne herättävät ehdottomasti epäilyksiä, koska vapaaehtoiset, iloiset annit ehkäistyvät, ja se onnellisuus, mikä antamisesta johtuu, tukahtuu. Meidän tulee saada paljon onnea kristillisestä antamisesta, sillä apostoli Paavali kehotti erään kristillisen varhaisseurakunnan vanhempia miehiä: Muistakaa ”nämä Herran Jeesuksen sanat, jotka hän itse sanoi: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa.’” (Apt. 20:35) Mutta kun joku tuntee, että hänen on pakko antaa joko uteliaitten katseitten tai otsanrypistysten painostuksesta, niin onni häviää. Niilläkin, jotka antavat suuria summia maineen vuoksi, on palkkansa, ihmisten antama kunnia, ja he menettävät sen siunauksen, mistä Jeesus puhui. (Matt. 6:1–4) Vaikka paljo antaminen on nykyään tuskin iloista antamista, niin aina ei ole ollut siten. Katselkaamme varhaiskristittyjä.
VARHAISKRISTITTYJEN ILOINEN ANTAMINEN
Miten he antoivat? Historioitsija Edward Gibbon sanoo: ”Keskinäinen anteliaisuus yhdisti etäisimmätkin provinssit, ja pienempiä seurakuntia avustettiin iloisesti niiden varakkaampien veljien almuilla.”1 Heidän antamisensa oli iloista, koska se oli tyystin vapaaehtoista. Kirkkohistorioitsija Neander sanoo: ”Huoli muukalaisten, köyhien ja sairaitten, vanhusten, leskien ja orpojen sekä niiden ylläpidon varaamisesta, jotka oli vangittu uskon takia, tuli koko yhteiskunnan osaksi. Tämä oli yksi niistä päätarkoituksista, joita varten vapaaehtoisia avustuksia kerättiin jumalanpalvelukseen kokoontumisen aikoina.”2
Varhaiskristittyjen keskuudessa ei ollut palkattua papistoa, ei kymmenyksiä eikä kolehdinkeruuta. ”Kirkon palvelijat ylläpitivät itseään omalla työllään sen alkuperäisen yksinkertaisuuden päivinä.”3 ”Joka palvontapaikassa, miten pieni se lieneekin ollut, oli laatikko, mihin kaikki palvojat panivat uhrinsa.”4 Antamisaika ja lahjan suuruus olivat täysin vapaaehtoiset. Tertullianus, josta tuli kristitty käännynnäinen noin vuonna 190, kirjoitti: ”Jokainen tuo kerran kuussa jonkin vaatimattoman rovon – tai milloin haluaa ja vain, jos hän haluaa ja jos hän voi, sillä ketään ei pakoteta; se on vapaaehtoinen uhri.”5
Missä varhaiskristityt kokoontuivatkin, heillä oli siis laatikko, mihin voitiin pudottaa, mitä halusi lahjoittaa. Pieniä summia ei koskaan paheksuttu. Varhaiskristityt tiesivät, mitä Jeesus Kristus sanoi leskestä, joka lahjoitti pari pientä ropoa, joiden arvo oli hyvin vähäinen – että hän oli todellisuudessa pudottanut arkkuun enemmän kuin kaikki toiset lahjoittajat. (Luuk. 21:1–4) He tunsivat apostoli Paavalin esittämän periaatteen: ”Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.” (2. Kor. 8:12) Kun oli erityinen tarve, niin varhaiskristityt panivat erilleen, mitä voivat, antaakseen sen mukaan, miten he taloudellisesti menestyivät: ”Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan.” – 1. Kor. 16:2.
Sellainen antaminen toi paljon siunauksia antajille. He antoivat sydämestään, ja se tuotti heille onnea. He saivat myös Jumalan siunauksen annettuaan, ja se tapa, millä raha käytettiin, tuotti hyötyä monille. Seurauksena oli apostoli Paavalin kuvailema siunaus: ”Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. . . . niin että te kaikessa vaurastuen voitte vilpittömästi harjoittaa kaikkinaista anteliaisuutta, joka meidän kauttamme saa aikaan kiitosta Jumalalle.” (2. Kor. 9:7, 11) Apostoli selittää, ettei sellainen antaminen päättynyt kristittyjen lähimmäisten tarpeitten tyydyttämiseen, vaan että se koitui ylitsevuotavaksi kiitostulvaksi Jumalalle. Sellainen antaminen todisti heidän uskonsa todellisuuden ja kirkasti Jumalaa.
Varhaiskristityt tekivät enemmänkin kuin auttoivat uskovia tovereitaan: he avustivat epäuskoisiakin viemällä heille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Kun varhaiskristityt auttoivat aineellisesti apostoli Paavalia ja hänen lähetystyötään, niin he voivat tuntea edistävänsä Jumalan valtakunnan etuja. He tunsivat samalla tavalla kuin apostoli itsekin, joka sanoi: ”Kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi.” – 1. Kor. 9:23.
KRISTITTYJEN ILOINEN ANTAMINEN NYKYÄÄN
Tosi kristityt haluavat olla nykyään niiden varhaiskristittyjen kaltaisia, jotka nauttivat iloisen antamisen siunauksesta. Mistä voidaan löytää tällaista antamista? Kun käyt jossakin Jehovan todistajain Valtakunnansalissa, niin näet sitä. Jehovan todistajilla on Valtakunnansaleissaan ja muissa kokouspaikoissaan, olkootpa ne miten pieniä tahansa, laatikko, mihin lahjoitukset voidaan panna. Laatikkoa ei kuljeteta koskaan ympäri huonetta. Kaikki on vapaaehtoista, ja sinne voi pudottaa mitä haluaa. Ketään ei saateta hämilleen, pilkata eikä ylistetä kunnianosoituksinkaan. Lahjoitettuja varoja ei käytetä johtavan evankeliuminpalvelijan palkkaan, vaan salin ylläpitoon ja Jumalan valtakunnan hyvän uutisen levittämiseen sillä paikkakunnalla.
Yli 22 000 Jehovan todistajain seurakuntaa kaikkialla maailmassa ymmärtää myös hyvän uutisen edistämisen tarpeen, ei ainoastaan omalla paikkakunnallaan tai omassa maassaan, vaan myös maailmanlaajuisesti. Siitä syystä seurakunnat tekevät päätöksiä, silloin kuin ne voivat tehdä, lähettääkseen varoja Vartiotorni-seuralle, joka johtaa Jehovan todistajain maailmanlaajuista saarnaamista. Kun joukko todistajain seurakuntia kokoontuu kierroskonventteihin, niin ne eivät ainoastaan lahjoita rahaa suuremman salin vuokraan, vaan myös usein tekevät päätöksen lähettää lahjoituksen Seurallekin.
Eivät ainoastaan Jehovan todistajain seurakunnat ja kierrokset lahjoita suoraan Seuralle saarnaamistyön edistämiseksi, vaan yksilötkin tekevät niin. He tekevät sen lähettämällä lahjoituksensa osoitteella: Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania, 124 Columbia Heights, Brooklyn 1, New York, U.S.A. Yhdysvaltojen ulkopuolella he lähettävät lahjansa paikalliseen haaratoimistoon, joiden osoitteet ovat useimpien Seuran kirjojen ja kirjasten takasivulla.
Vaikka Jehovan todistajat eivät tee sitoumuksia, mitkä velvoittaisivat heidät antamaan nimenomaiset summat, niin he ymmärtävät apostoli Paavalin sanoissa esitetyn periaatteen: ”Olen siis katsonut tarpeelliseksi kehoittaa veljiä edeltäpäin lähtemään teidän tykönne ja toimittamaan valmiiksi ennen lupaamanne runsaan lahjan, niin että se olisi valmis runsaana eikä kitsaana.” (2. Kor. 9:5) Varhaiskristityt pitivät oikeana sanoa etukäteen, mitä he halusivat antaa, jotta voitiin tehdä suunnitelmia. Sitä varten monet yksityiset Jehovan todistajat kirjoittavat joka vuosi ilmoituksen Seuralle sanoen, mitä he toivovat sinä vuonna kykenevänsä lahjoittamaan suoraan Seuralle Valtakunnan työn edistämiseksi maailmanlaajuisesti. Se ei ole sitoumus, vaan ainoastaan arvio, mitä he tahtoisivat antaa ja toivovat voivansa antaa, jos Jehova suo. Seura pitää tätä arvossa, eikä ketään muistuteta, jos hän ei pysty antamaan mitä on toivonut. Kaikki on vapaaehtoista. Seura ei halveksi koskaan vähäistä lahjoitusta. Jotkut todistajat eri maissa voivat lahjoittaa ainoastaan pieniä summia, niin kuin se leski, josta Jeesus puhui. Ja heidän on kenties säästettävä melkoisesti ja tehtävä paljon suunnitelmia lähettääkseen sen pienen summan. Rahamäärä ei ole kumminkaan päätekijä. He tuntevat iloisen antamisen siunauksen.
Miten Vartiotorni-seura käyttää lahjoitukset kaikkien asianosaisten siunaukseksi? Seura saattoi käyttää esimerkiksi viime vuonna 8 300 000 markkaa lähetystyöntekijöitten ja erikoistienraivaajapalvelijoitten auttamiseksi Jumalan valtakunnan saarnaamisessa maailmanlaajuisesti. Seura käytti myös 1 500 000 markkaa kierros- ja piiripalvelijoitten auttamiseksi niiden kulujen peittämisessä, mitkä aiheutuivat heidän vierailuistaan todistajain seurakuntiin, joita he rohkaisivat palveluksessa. Lisäksi kustannettiin tänä vuonna 104 evankeliuminpalvelijaa monista osista maailmaa saamaan ilmaista erikoisvalmennusta Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin. Seura pitää myös yllä 87 haaratoimistoa ja kirjapainoja muutamissa niistä, jotta Seuran julkaisuja, sellaisia kuin tämäkin lehti, voitaisiin levittää maailmanlaajuisesti vähäisestä hinnasta.
Vaikka Jehovan todistajat lahjoittavat Seuralle suoraan samoin kuin Valtakunnansaleihinsakin, heidän antamisensa ei pääty vapaaehtoiseen taloudelliseen tukeen. He antavat myös aikaansa ja voimiaan auttaakseen toisia tuntemaan Jumalan valtakunnan. Kahden ensimmäisen vuosisadan ”koko kirkko”, huomauttaa eräs historioitsija, ”oli itse asiassa lähetysseura”.6 Kaikki siihen kuuluvat olivat iloisia antajia. Noudattamalla noiden varhaiskristittyjen eikä kristikunnan esimerkkiä Jehovan todistajain uuden maailman yhteiskunta nauttii nyt iloisen antamisen siunauksista.
LÄHDETEOKSET
1 Edward Gibbon: ”History of Christianity”, s. 177.
2 Augustus Neander: ”The History of the Christian Religion and Church, During the Three First Centuries”, saksasta englanniksi kääntänyt H. J. Rose, s. 156.
3 Edward Backhouse ja Charles Tylor: ”Early Church History”, s. 263.
4 John F. Hurst: ”History of the Christian Church”, I osa, s. 360.
5 ”Apology”, englanniksi kääntänyt T. R. Glover, s. 175.
6 De Pressensé: ”Martyrs and Apologists”, s. 20.