Alkoholismista toipuminen

Erään miehen kertomus

PUHELIMEN numerolevyn numerot näyttivät sulavan yhteen yrittäessäni suurin ponnistuksin pyörittää omaa numeroani. Viiden aiemmin ottamani pillerin vaikutus alkoi olla huipussaan. Pidin lujasti kiinni yleisöpuhelimesta, jotten olisi kaatunut, ja kuulin äidin äänen sanovan: ”Haloo, kuka siellä?”

”Minä täällä”, sammalsin kooten kaiken keskittymiskykyni. ”En tule tänä iltana kotiin; jään erään ystäväni luokse.” Jokainen sana oli suuren ponnistelun tulos. Tuntui siltä kuin kieleni olisi painanut kaksikymmentä kiloa.

”Voi, ei!” huudahti äiti henkeään haukkoen. ”Olet taas ottanut pillereitä! Olet täydessä humalassa!”

Ripustin kuulokkeen paikalleen ja hoipuin autolleni. En viettäisi tuota iltaa kenenkään ystävän luona. Sen sijaan aioin ajaa rannalle. Ajaessani huomasin olevani väärällä puolella tietä – ja vielä valtatiellä. Hyvä etten törmännyt vastaantulevaan liikenteeseen kääntyessäni sen edestä rannalle johtavalle tielle. Pysäköin auton, nukahdin ja heräsin vasta seuraavana päivänä.

Tämä on vain yksi tapaus sen osoittamiseksi, miten alkoholismi oli vähällä maksaa minulle henkeni. Joku voi kysyä: ’Miten pillereitten nauttiminen liittyy alkoholistina olemiseen?’ No, siihen aikaan minäkään en ymmärtänyt niiden yhteyttä. Mutta olin saava sen selville – karvaalla tavalla.

Kerron ensin hiukan taustastani: Olin aloittanut pillereitten käytön jo teini-iässä. Aloin varastaa äidiltä rauhoitteita – hänellä oli aina niitä paljon. Parin vuoden kuluttua työpaikalla eräs ystävä tutustutti minut sekobarbitaaliin, erittäin vahvaan rauhoitteeseen. Nyt minun tarvitsi ottaa vähemmän pillereitä saadakseni saman vaikutuksen. Tietenkin äiti ja isä olivat varoittaneet minua heroiinista ja marihuanasta. Mutta pillerit joita käytin eivät olleet niin vaarallisia – tai ainakin niin luulin.

Vuoden kuluttua olin jo täysi narkomaani ja käytin kolmekymmentä pilleriä päivässä.

Ei niin että olisin halunnut olla kaiken aikaa humalassa.a Tarvitsin pillereitä ollakseni itseni herra. Jollen olisi käyttänyt niitä, olisin tullut erittäin levottomaksi ja tuskaiseksi ja alkanut vapista hillittömästi.

Sen jälkeen kun olin ajanut useita kolareja ja minut oli pidätetty, vanhempani lähettivät minut hoitolaitokseen. Siellä jouduin hitaalle vieroituskuurille. Kokemani kärsimykset olivat sanoin kuvaamattomia. Vapisin ja koin aistiharhoja ja äärimmäisiä, järjettömiä pelkotiloja. Yksi esimerkki: Koska tyttöystävälläni ei ollut puhelinta eikä hän voinut soittaa minulle, sovimme ajan jolloin aina soittaisin hänelle erääseen puhelinkioskiin. Mutta pelkäsin aina sitä, ettei hän olisikaan odottamassa soittoani – olin äärettömän peloissani.

Noin kolmen viikon kuluttua pääsin sairaalasta ja olin valmis aloittamaan uuden elämän. ’Huoleni ovat nyt ohi’, ajattelin. Todellisuudessa huoleni olivat kaikkea muuta kuin ohi.

Aloin juoda. Yllätyksekseni pystyin alusta lähtien kuluttamaan paljon alkoholia tulematta juovuksiin. Mutta ei kestänyt kauan, kun huomasin vajoavani yhä syvemmälle masennukseen. Sain hirvittäviä tuskaisuuskohtauksia, joiden aikana en uskaltanut ajaa autolla enkä edes puhua toisten kanssa. Käteni vapisivat ja puskin kylmää hikeä. Oli paljon sellaisia päiviä, jolloin jaksoin juuri ja juuri mennä töihin, vavisten ja peloissani. Toisina päivinä en sitten jaksanutkaan. Tunsin oloni sekavaksi ja kärsin vainoharhoista – olin fyysisesti ja psyykkisesti raunio. Lopulta soitin eräänä päivänä esimiehelleni ja ilmoitin, etten jaksaisi tulla töihin. ”Tiedätte kai sen merkitsevän lopputiliä”, hän varoitti.

”Tiedän, mutta en pysty mihinkään. Olen tainnut saada hermoromahduksen.” Laskin kuulokkeen, ja muutaman minuutin kuluttua puhelin soi.

Esimieheni soitti: ”Laittautukaa heti yhtiön terveysasemalle – se taas miten sinne pääsette on teidän asianne!”

Tein niin. Kerroin lääkäreille rauhoitteitten käytöstäni ja siitä, että ajattelin saaneeni hermoromahduksen.

”Fred, et sinä ole saanut hermoromahdusta”, selitti yksi lääkäreistä. ”Sinä olet alkoholisti.”

”Mutta sehän on mahdotonta”, vastasin kipakasti. ”Juon vain kolme, neljä olutta illassa.”

”Kysymys ei ole siitä miten paljon sinä juot, vaan siitä miten alkoholi vaikuttaa nimenomaan sinuun. Koko ongelmasi on siinä, että olet nyt fyysisesti riippuvainen alkoholista. Sinun täytyy oppia elämään ilman minkäänlaisia huumaavia aineita – olivatpa ne alkoholia tai pillereitä. Sinun täytyy oppia olemaan onnellinen ilman huumaavia aineita.”

Sen jälkeen hän passitti minut useaksi kuukaudeksi alkoholistiparantolaan. Siellä opin paljon alkoholismista. Esimerkiksi sain tietää, että alkoholistina minun tulee karttaa kaikkia rauhoittavia aineita. Sillä, nautinko niitä nestemäisessä muodossa (alkoholina) tai pillereinä (kuten rauhoitteina), ei ole merkitystä. Alkoholistin elimistö tuntee niiden vaikutuksen lähes samalla tavalla. Parantolassa opin myös ravitsemuksen ja vitamiinien arvon ja sen, miten tärkeätä on viettää johdonmukaista, selkeästi jäsennettyä elämää ja harjoittaa itsekuria.

Todellinen avain toipumiseeni löytyi kuitenkin lääkärin seuraavista sanoista: ”Sinun täytyy oppia olemaan onnellinen ilman huumaavia aineita.” Alkoholisti on nimittäin erittäin tuskainen; hän on huolissaan kaikesta. Mutta tutkimalla Raamattua olen oppinut olemaan ”onnellinen ilman huumaavia aineita”. Olin tuntenut Raamattua jonkin verran aiemminkin. Mutta tutkimalla sitä vakavammin olen oppinut tuntemaan Jehova Jumalan, pääsemään hänen lähelleen isä-lapsi-suhteessa. Voin heittää huoleni hänen huomaansa, joten en ole turhan huolissani elämästä. (Matteus 6:34) Olen myös päässyt kristittyjen tovereitten yhteyteen, ja he kohtelevat minua kuin yhtenä perheenjäsenenä. Olen syvästi kiitollinen heidän jatkuvasta rakkaudestaan ja tuestaan.

Olen tietenkin tullut tajuamaan sen, että minun on ehdottomasti pysyttävä täysin erossa alkoholista ja mielialaa muuttavista lääkkeistä. Siitä on jo monta vuotta. Mutta olen todella tyytyväinen ja onnellinen. Minulla on Jumalani Jehova, perheeni ja rakkaudellisia kristittyjä veljiä ja sisaria. Mitä muuta kukaan voisi enää haluta? – Lähetetty.

Erään naisen kertomus

Olin tottunut käyttämään alkoholia seuraelämässä. Sikäli kuin muistan miehelläni ja minulla oli harvoin alkoholijuomia kotonamme lukuun ottamatta erikoistilaisuuksia. Enpä silloin juuri tajunnut, että jatkaessani juomistani elimistöni tottuisi vähitellen alkoholiin ja tulisi lopulta riippuvaiseksi siitä.

Vähitellen juomiseni muutti valtavasti persoonallisuuttani. Huomasin tulevani aggressiiviseksi ja väkivaltaiseksi. Pieksin lapsiani jopa ajatellen, että minulla oli siihen täysi oikeus. Muistellessani nyt tuota aikaa voin nähdä, että olin todellisuudessa vihainen itselleni. Sain vainoharhoja ja olin epäluuloinen. Jos tulin huoneeseen, jossa jo kaksi ihmistä jutteli, olin vakuuttunut siitä, että he puhuivat minusta, koska eivät pitäneet minusta. Lapseni koettivat rauhoittaa minua sanomalla: ”Äiti, me rakastamme sinua.” Mutta olin varma siitä, etteivät he voineet rakastaa minua.

Kävin sanoin kuvaamattoman kauheaa taistelua omassa sisimmässäni. Jokaisen juomisjakson jälkeen tunsin sietämätöntä syyllisyyttä ja häpeää. Saatoin luvata itselleni: ”En juo enää koskaan.” Mutta join kuitenkin – yhä uudelleen.

Luotetut ja kunnioitetut ystäväni neuvoivat minua vähentämään juomistani, harrastamaan kohtuutta. Kokeilin kaikkea mahdollista voidakseni hallita juomistani. Muutin asumaan toiseen paikkaan siinä toivossa, että se auttaisi. Sen jälkeen olin varma siitä, että juomatapojeni muuttaminen auttaisi. Niinpä aloin juoda viiniä. Mutta kokeilinpa mitä tahansa, en kyennyt vähentämään juomista enkä saamaan sitä hallintaani.

Vuodet kuluivat, ja join yhä salaa ja rankemmin kuin kukaan olisi arvannut. Minulla ei ollut mitään hätää ollessani alkoholin vaikutuksen alaisena. Pystyin yhä käymään työssä ja huolehtimaan perheestäni ja kodistani – niin kauan kuin minulla oli alkoholia. Pitääkseni paheeni piilossa perheeltäni minusta tuli mestari pettämistaidossa. Pullot olohuoneen baarikaapissa olivat pelkkä verho. Perheeni saattoi kaataa viinakset lavuaariin tai laimentaa niitä vedellä. Mutta minulla oli muita pulloja piilossa. Yhteen aikaan minulla oli jopa 25 pulloa piilossa eri paikoissa ympäri taloamme – kylpyhuoneessa, autotallissa, autossa, liinavaatekomerossa, käsilaukussani ja pukeutumispöytäni laatikoissa.

Tässä vaiheessa minun oli vaikea nukkua yöllä. Alkoholi ei enää riittänyt antamaan minulle unta. Niinpä menin lääkäriin ja sain unilääkereseptin. (En ollut kertonut lääkärille juomisestani.) Nautin joka ilta alkoholin kera pillereitä päästäkseni uneen.

Koko tänä aikana perheeni ei saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että olin alkoholisti. Puolustauduin sanomalla: ”Katso minua! En ole mikään asunnoton pummi! Olen kasvattanut sinulle lapsia ja käynyt samalla työssä. Miten voit edes kuvitella, että olisin niin kauhea ihminen?”

Sitten eräänä iltana huomasin, etten ollut muistanut täydentää alkoholivarastoani. Olin ollut noin kahdeksan vuoden ajan riippuvainen siitä ja pillereistäni saadakseni unen päästä kiinni. Se osoittautui koko elämäni pelottavimmaksi yöksi. Sain aistiharhoja ja kuulin outoja ääniä. Kuvittelin, että joku tappaisi minut, ja sain itseni jopa vakuuttuneeksi siitä. Yön kuluessa tilanne muuttui yhä pahemmaksi. Olin varma, että kuolisin ennen aamua.

Silti seuraavana aamuna kävin hetimmiten alkoholiliikkeessä. Ja miten oloni muuttuikaan tyhjennettyäni pullon kurkkuuni! Äkkiä tunsin olevani jälleen itseni herra. Mutta myöhemmin tuona päivänä menetin kaiken itsehillintäni. Pieksin tyttäreni pahanpäiväisesti. Siinä vaiheessa tajusin tarvitsevani lääkärinapua ja suostuin menemään alkoholistiparantolaan. Mutta en vieläkään uskonut, että ongelmanani olisi ollut alkoholi! Olin vakuuttunut siitä, että olin menettämäisilläni järkeni ja että siksi minun tarvitsi juoda.

”Juotteko te?” kysyi eräs parantolan neuvojista.

”Juon, mutten kovin paljon”, sanoin puolustukseksi. Sen jälkeen hän näytti minulle taulukkoa, jossa oli hahmoteltu erilaisia alkoholismin oireita, ja pyysi minua katsomaan, mitkä niistä soveltuisivat minuun. Lopetettuani aloin ajatella: ’Ehkä minä sittenkin olen alkoholisti.’ Pelästyin.

Kolmikuukautisen parantolassaoloni aikana opin paljon alkoholismista ja siitä, miten se oli vaikuttanut minuun yksilönä, miten se oli muuttanut minua. Tavatessani muita toipuvia alkoholisteja ja kuunnellessani heidän puheitaan tajusin heidän olleen täysin itseni kaltaisia.

Jatkuvaan toipumisohjelmaani sisältyy kuitenkin vielä jotakin muuta, joka on suuresti auttanut minua. Parantola sanoi minusta eräässä kirjeessään: ”Hänen uskontonsa on parantanut hänen tasapainoaan toipumisohjelman aikana.” Jehovan todistajana osallistun säännöllisesti viikoittaisiin kokouksiin, joissa opin soveltamaan Raamatun periaatteita. Se on auttanut minua olemaan onnellinen ilman alkoholia. Ja onnellisuuteni on kasvanut voidessani kertoa toisille niistä suurenmoisista asioista, joita opin Raamatusta.

Päästessäni lähemmäksi Jehova Jumalaa olen itse kokenut, miten totta on se, mitä sanotaan Filippiläiskirjeen 4:6, 7:ssä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, on varjeleva teidän sydämenne ja mielenkykynne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.” Niin, ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen,” auttaa minua edistymään toipumisessani PÄIVÄN KERRALLAAN. – Lähetetty.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 10]

”Jollen olisi käyttänyt niitä, olisin tullut erittäin levottomaksi ja tuskaiseksi”

[Huomioteksti s. 10]

”Sinun täytyy oppia olemaan onnellinen ilman huumaavia aineita”, lääkäri selitti

[Huomioteksti s. 12]

”Saatoin luvata itselleni: ’En juo enää koskaan.’ Mutta join kuitenkin – yhä uudelleen!”