Kunnioitatko kuolleita?

OLETKO koskaan kokenut sitä syvää menetyksen tunnetta, jonka lähiomaisen kuolema aiheuttaa? Monet jälkeenjääneet tuntevat musertuvansa kohdatessaan kuoleman lopullisuuden ja siitä aiheutuvan avuttomuuden tunteen. Tätä halutaan usein tasapainottaa teoilla, joiden tarkoitus on kunnioittaa kuolleita. Sielun kuolemattomuuteen uskomisen takia hautajaismenoihin sisältyy usein seremonioita, joiden ajatellaan lepyttävän kuolleita tai tuottavan heidän suosionsa tai auttavan heitä henkimaailmassa.

On luonnollista pitää rakastetun omaisen muistoa kunniassa. Ihmisten normaalit tunteet vaativat järjestämään ”kunnialliset hautajaiset”. Sama tunne herättää halun toteuttaa vainajan viimeiset toivomukset, elleivät ne ole vastoin henkilön omaatuntoa ja hänen oikeudentajuaan. Samoin useimmat ihmiset pidättyvät teoista, jotka häpäisevät kuollutta.

Mutta ne, jotka haluavat toimia Jumalan mittapuitten mukaan, varmistautuvat siitä, etteivät turvaudu tapoihin, jotka perustuvat siihen uskomukseen, että kuolleet ovat tietoisia siitä mitä tapahtuu. Miksi tämä on tärkeää? Koska sellainen uskomus ei perustu totuuteen vaan taikauskoon, joka on levinnyt muinaisesta Babyloniasta. Se perustuu myös vainajia esittävien demoneitten petoksiin.

Nähtävissä olevat todisteet tukevat Raamatun opetusta siitä, että kuolema on kaiken elämän loppu ja ettei ihmisellä ole kuolematonta sielua, joka kykenisi säilymään elossa henkimaailmaan. Ihminen itse on sielu, sillä Raamatussa sanotaan: ”Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Kuolemassa ihmiset palaavat tomuun ja heidän ajatustoimintansa lakkaavat. – 1. Moos. 2:7; 3:19; Ps. 146:4; Hes. 18:4.

On tietysti olemassa uskomuksia, jotka ovat tämän opetuksen vastaisia. Mutta miten me menettelyllämme kuolleitten suhteen voimme ilmaista kannattavamme totuutta? Ja miten voimme tehdä sen surressamme jonkun omaisen menetystä?

MITEN ILMAISET SURUA?

Surun ilmaiseminen vähentää tunnepainetta, mutta jos tunteita ei lainkaan hillitä, seurauksena on tunne-elämän tasapainottomuus. On siksi viisasta hillitä surun ilmauksia.

Jumalan muinaiset palvelijat ilmaisivat surua, kun heiltä kuoli omaisia. (1. Moos. 23:2; 5. Moos. 34:8; Joh. 11:33) Heitä oli kuitenkin kielletty ryhtymästä toimiin, joiden aiheena oli usko siihen, että kuolleet elivät edelleen henkimaailmassa. Jehovan kansa ei saanut turmella uskontoaan jäljittelemällä sellaisia kansojen toimintoja, jotka ilmaisivat väärää asennetta vainajia kohtaan. – 3. Moos. 19:28; 5. Moos. 14:1; 18:10–12.

Jeesus itki Lasaruksen kuoleman takia ja ennusti, että hänen seuraajansa paastoaisivat murheesta hänen oman kuolemansa jälkeen. (Joh. 11:35, 38; Mark. 2:20) Mutta hän sanoi myös, että heidän piti paastota niin, että sen huomaisi vain Jumala eivätkä ihmiset. Heidän piti ilmaista surua sydämessään eikä ulkonaisesti. (Matt. 6:16–18; vrt. Jooel 2:12, 13) Jeesus sanoi opetuslapsilleen, etteivät he olleet osa maailmasta. Eikä hän tietenkään halunnut, että he olisivat tavoitelleet maailman hyväksymystä toimimalla vastoin totuutta. – Joh. 15:19.

Tämän vuoksi kristityt eivät jäljittele tapaa käyttää mustia vaatteita surun ulkonaisena merkkinä. Kuoleman aiheuttaman surun aikana jumaliset ihmiset kuitenkin todennäköisesti käyttäisivät julkisuudessa arvostusta herättävää vaatetusta, koska ei olisi hyvän maun mukaista pukeutua huolettomalla tavalla. – Saarn. 3:1, 4.

Sulkisiko tämä myös pois tavan viettää valvojaisia? Monissa eri uskonnoissa tähän tapaan kuuluu usein läpi yön kestävä surulaulujen laulaminen ja itkeminen. Se synnyttää synkän ja painostavan tunnelman perheen jälkeenjääneissä jäsenissä. Valvojaiset ovat ilmeisesti saaneet alkunsa kuolleitten pelosta, ja tavan tarkoitus oli lepyttää vainajaa ja pitää loitolla pahat henget. Mutta koska Raamattu osoittaa, että kuolleet ”eivät tiedä mitään”, sellainen tapa perustuu valheeseen eikä sitä siksi voida sovittaa yhteen tosi kristillisyyden kanssa. – Saarn. 9:5, 10.

Olisi kuitenkin oikein käydä surevan perheen luona. Niin voidaan tehdä, vaikkei vainajan ruumista olisikaan vielä viety pois talosta. Mutta kristitty ei ottaisi osaa perinteisiin valvojaisiin, jotka perustuvat epäraamatullisiin näkemyksiin ja tapoihin. Luonnollisestikaan istuminen synkkyyden vallassa ei aikaansaa lohdutusta eikä vähennä murhetta. Ei olisi myöskään huomaavaista asettaa jälkeenjääneille sellaista taloudellista taakkaa, että heidän olisi varattava paljon ruokaa kävijöille. Olisi huomaavaista välttää viipymästä pitkään, ellet ole lähisukulainen tai hyvä ystävä. Mutta olisi mieltä ylentävää tarjota apua ja puhua ”lohduttavasti masentuneille sieluille”. (1. Tess. 5:14) Ehkä voisit auttaa taloustöissä tai ostosten tekemisessä tai avustaa tarvittavien aterioitten hankkimisessa.

Miten sitten sinä ilmaiset surusi, jos sinulta on kuollut joku lähiomainen? Kristityt eivät vaivu ylettömän surun valtaan eivätkä pelkää kuolleita. Eivätkä he ajattele, että vainajat tarvitsevat elossa olevien apua. Sen sijaan kristityillä on toivo siitä, että kuolleet palautetaan eloon, sillä apostoli Paavali sanoi: ”Emme tahdo teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa.” (1. Tess. 4:13) Toivo siis lievittää ja tasapainottaa kristityn surua. – Joh. 11:24; Apt. 24:15.

Jos sinulta on joku lähiomainen kuollut, niin tämä ylösnousemustoivo auttaa sinua selviytymään menetyksen ja murheen tunteista. Se auttaa sinua käyttämään parhaalla mahdollisella tavalla nykyisiä olosuhteitasi ja vahvistaa sinua auttamaan toisia. Voit esimerkiksi kertoa muille sureville ylösnousemustoivostasi ja auttaa siten heitä voittamaan murheensa. – Joh. 5:28, 29.

ENTÄ HAUTAJAISET?

Kristillisten hautajaisten tarkoitus on ruumiin hävittäminen tavalla, joka täyttää lain asettamat hygieenisyysvaatimukset ja jonka yhteiskunta hyväksyy. Se tarjoaa tilaisuuden lohduttaa jälkeenjääneitä ja esittää toivon sanomaa kaikille läsnä oleville. Kristillinen hautaustoimitus ei ole sakramentti, jonka avulla sielu saisi oletetun levon, eikä ”ruumiista eronneen hengen” lepyttämistoimi. Kristittyjen mielestä ei ole myöskään mahdollista ”siunata” kuollutta sen välityksellä, miten hänet haudataan. Koska kuolleet ”eivät tiedä mitään”, mitkään heidän hyväkseen suoritetut toimenpiteet eivät voi hyödyttää eivätkä lepyttää heitä eivätkä vaikuttaa heidän asemaansa Jumalan edessä. (Ps. 6:6; 115:17) Mutta hautajaiset (tai muistotilaisuus silloin, kun ruumis ei ole läsnä) lohduttavat eloon jääneitä sukulaisia ja osoittavat, millaisessa arvossa kuollutta omaista pidettiin.

Mutta kuinka paljon arvoa huolitelluilla hautajaisilla olisi, jos vainajaa ei olisi kohdeltu arvostavasti hänen eläessään? Jotkut ovat väittäneet, että kunnioituksen osoittamiseksi ja arvostuksen ilmaisemiseksi hyvin elettyä elämää kohtaan tarvitaan hienot hautajaiset ja niihin liittyvät pidot. Mutta sellaisen arvostuksen osoittaminen olisi arvokkaampaa, jos sitä ilmaistaisiin henkilön elinaikana, kun hän voisi nähdä sen ja hyötyä siitä.

Vaikka voidaankin tuntea kiitollisuutta siitä, että kuollut on saattanut päätökseen hyvän elämän, kuolema on vihollinen. (1. Kor. 15:26) Se on murheen eikä ilon aikaa, aikaa, jolloin tulisi harkita vakavasti sitä, miten tärkeätä on käyttää elämänsä sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa. – Saarn. 7:3; 9:10.

On hyödyllistä harkita näitä seikkoja, kun päätetään siitä, missä määrin osoitetaan kunnioitusta kuollutta omaista kohtaan. Toisaalta, koska kuolleet eivät tiedä mitään eivätkä voi tehdä mitään, niin heidän puolestaan pidetyt rukoukset tai heille esitetyt uhrit eivät ole ainoastaan turhia, vaan vääriä. (Jes. 8:19; 38:18) Esimerkiksi kuningas Daavid rukoili ja paastosi niin kauan kuin hänen sairas lapsensa oli elossa. Mutta kun Daavid huomasi lapsen kuolleen, hän lakkasi rukoilemasta ja paastoamasta. – 2. Sam. 12:16–23.

MIKÄ ON KRISTILLISEN SEURAKUNNAN OSUUS?

Jos vainaja on ollut kristillisen seurakunnan yhteydessä, olisi luonnostaan lankeavaa pyytää seurakuntaa toimittamaan hautaus. Vainaja on ehkä esittänytkin sellaisen toivomuksen, ja jälkeenjäävien lasten tai perheen muiden jäsenten olisi sopivaa kunnioittaa toivomusta. Omaisten vastuuna on tietysti hautausjärjestelyjen tekeminen. Mutta vaikka omaiset huolehtivatkin kuluista ja lakimääräisistä ja muista toimenpiteistä, he voivat pyytää seurakuntaa vanhinten välityksellä toimittamaan hautauksen. – 1. Tim. 5:8.

Tarvittaessa seurakunta voi kuitenkin ottaa jossain määrin vastuuta sellaisen uskollisen kristityn hautauksesta, joka kuolee puutteenalaisena ja jolla ei ole sukulaisia, jotka voisivat huolehtia näistä asioista. (Vrt. 1. Tim. 5:9, 10.) Tällainen asia olisi paikallisen vanhimmiston ratkaistava. Jos epäuskoiset perheenjäsenet huolehtivat hautausjärjestelyistä, kristillinen seurakunta ei ole velvollinen järjestämään lisäksi toisenlaista hautaustoimitusta ja siten asettumaan alttiiksi vaaralle joutua mukaan eri uskontojen yhteiseen toimitukseen. – 2. Kor. 6:14–17; Ilm. 18:4.

Kaikissa vainajiin liittyvissä toimituksissa on tärkeätä mukautua siihen, mikä on totta. Siksi kristityt välttävät kaikkea, mikä vähänkään muistuttaa esi-isien palvonnasta tai uskomuksesta ”ruumiista eronneisiin henkiin”. Jumaliset ihmiset ilmaisevat uskoa ylösnousemukseen ja päättäväisyyttä ylistää Jehovaa palvonnalla, jota ei minkäänlainen valheellisuus tahraa. – Joh. 4:23, 24; Jaak. 1:27.

[Kuvat s. 5]

Täytätkö surutalon synkkyydellä VAI

rohkaisetko surevaa Jumalan sanaan perustuvalla toivolla?