Mikä on Raamatun kanta?
Tuleeko meidän tunnustaa syntimme? Jos tulee, niin kenelle?
VOITKO totuudenmukaisesti sanoa, että et ole koskaan tehnyt väärin? Et, sillä me kaikki hairahdumme. Miltä sinusta tuntuu jälkeenpäin?
Ensimmäinen reaktio saattaa olla halu kätkeä tai peittää erehdys. Eikö se olekin totta? Mutta sitten omatuntosi saattaa alkaa vaivata sinua. (1. Joh. 3:4; Room. 2:14, 15) Etkö ole havainnut, että halu säilyttää hyvä omatunto ja olla oikeassa suhteessa Jumalan kanssa panee sinut tunnustamaan virheen, pyytämään anteeksiantoa ja hylkäämään sen sitten täysin? Mutta tuleeko meidän tunnustaa syntimme, ja jos tulee, niin kenelle?
Raamatusta käy selvästi ilmi, että syntien myöntäminen eli tunnustaminen on tärkeätä. Kun Johannes Kastaja tuli saarnaamaan katumusta Mooseksen lakia vastaan tehdyistä synneistä, ”hän kastoi [monia juutalaisia] Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä”. (Mark. 1:4, 5) Lisäksi Jeesus kehotti seuraajiaan rukoilemaan: ”Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.” – Matt. 6:12.
Kun on kysymys Jumalaa vastaan tehdyistä synneistä, meidän tulisi ilmeisesti myöntää hairahduksemme hänelle ja etsiä hänen anteeksiantoaan. (Vrt. Ps. 32:3–5.) Mutta miten on asian laita silloin, kun teemme väärin lähimmäistämme kohtaan? Raamattu käskee meitä sopimaan asian sen kanssa, jolle olemme tehneet vääryyttä. Huomaa, mitä Jeesus sanoi juutalaisille vuorisaarnassa: ”Jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi [Jumalalle].” (Matt. 5:23, 24) Tämän neuvon noudattaminen merkitsisi, että myöntää toiselle ihmiselle väärintekonsa ja ryhtyy toimenpiteisiin sopiakseen tämän kanssa. Tämä kehotus pätee myös silloin, kun on kysymys oman perheen jäsenistä.
Entä jos joku on tehnyt aviorikoksen? Aviorikos on Jumalan silmissä synti. Mutta se on myös synti rikkoneen aviopuolisoa kohtaan, sillä aviopuolisolla on yksinomainen oikeus sukupuolisuhteisiin hänen kanssaan. (Matt. 19:5, 6; 1. Kor. 6:16) Niinpä jos joku on tehnyt aviorikoksen, miten hän voisi odottaa Jumalan antavan anteeksi, ellei hän tunnusta syntiä puolisolleen?
Tätä sivuaa kysymys siitä, tulisiko kihloissa olevan tunnustaa tulevalle puolisolle menneisyydessä suorittamansa moraalittomat teot. Monet avioliittoon aikovat haluavat jättää menneisyyden suljetuksi kirjaksi. He ajattelevat, että vaikka vuosia sitten, ehkä ennen kristityksi tuloaan, toinen heistä olisi suorittanut moraalittoman teon, tuo mennyt teko ei ollut silloin synti sitä ihmistä vastaan, josta nyt tulee hänen puolisonsa. Niinpä Matt. 5:23, 24:ssä oleva Jeesuksen neuvo ei vaadi tunnustamaan sellaista tulevalle puolisolle. Mutta jotkut saattavat tietenkin tässä tilanteessa haluta ”aloittaa puhtain paperein” ja välttää täten mahdollisuuden, että se tulisi ilmi myöhemmin mahdollisesti tuhoisin seurauksin. Sitä paitsi jos kristityltä nyt tai myöhemmin kysyttäisiin hänen menneisyydestään ja hänen olisi pakko vastata, hän ei voisi valehdella pitääkseen sitä salassa. – Kol. 3:9.
Tarkastelkaamme toista tunnustamisen piirrettä. Olet ehkä lukenut äskettäin seuraavankaltaisen sanomalehtiotsikon: ”Vatikaani uudistaa ripin – vähemmän sukupuoliasioista, enemmän veroista.” On tunnettua, että roomalaiskatolilaisten odotetaan tunnustavan vakavat syntinsä papille, jolla on valta antaa ”synninpäästö”. Trenton kirkolliskokous sääti vuonna 1551, ”että sakramentaalinen synnintunnustus on jumalallista alkuperää ja Jumalan lain mukaan välttämätön pelastumiselle. . . . Kirkolliskokous korosti vanhurskauttamista ja välttämätöntä korvarippiä [eli salarippiä], jota on harjoitettu kirkossa ’alusta asti’.” – New Catholic Encyclopedia, 4. osa, s. 132.
Puolustaessaan ripittäytymistä yksityisesti papille, joka myöntää synninpäästön, teologit viittaavat Jeesukseen, sillä tämä kieltämättä julisti syntejä anteeksi. Kun eräs vammautunut tuotiin uskossa Jeesuksen luo, Jeesus sanoi: ”Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut.” Jotkut kuulijat paheksuivat sitä, ja niin Kristus lisäsi: ”Tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, . . . minä sanon sinulle: nouse.” Ja mies parantui! (Luuk. 5:18–26) Huomaa, että Jeesus saattoi julistaa synnit anteeksi annetuiksi, mutta hän saattoi aivan yhtä helposti parantaa miehen. Pitääkö sama paikkansa niistä, jotka antavat ”synninpäästön” nykyään? Huomaa lisäksi, että tämä kertomus ei mainitse mitään siitä, että mies olisi esittänyt jonkinlaisen ”korvaripin”.
Mutta, jotkut saattavat viitata Joh. 20:22, 23:een, missä ylösnoussut Jeesus sanoi apostoleilleen: ”Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” Onko nytkään mitään mainintaa siitä, että olisi tarpeen ripittäytyä yksityisesti apostoleille tai muille? Ei.
Jos Jeesus pani alulle korvaripin, eikö Raamatusta pitäisi löytyä todisteita siitä, että apostolit kuuntelivat sellaisia tunnustuksia? Sitä voisi odottaa erityisesti, koska Trenton kirkolliskokous väitti, että korvarippiä ja sitä seuraavaa synninpäästöä ”on harjoitettu kirkossa ’alusta asti’”. Vaikka jesuiittaprofessori J. L. McKenzie suosittelee tapaa, hän kuitenkin sanoo: ”Korvaripin alkuperä on hämärän peitossa; se on vanha tapa, ainakin myöhäisten kirkkoisien kaudelta [joka päättyi noin vuonna 749], mutta se ei ollut alkuperäinen katumuksenharjoittamismuoto.” (The Roman Catholic Church) Lisäksi katumusharjoitusta käsittelevässä kirjoituksessaan Uusi katolinen tietosanakirja (New Catholic Encyclopedia) myöntää: ”Ei ole mitään raamatullista todistetta sille, että muilla apostoleilla pyhän Paavalin lisäksi olisi ollut syntien anteeksi antamisen valta.”
Mutta oliko tämä Paavaliin liittyvä tapaus sellainen, jossa apostoli tai pappi kuuntelee tunnustuksen ja myöntää synninpäästön? Ei. Kysymys oli sen sijaan tapauksesta, jossa seurakunta erotti ja myöhemmin otti takaisin miehen, joka oli tehnyt syntiä. Paavali neuvoi Efesosta lähettämässään kirjeessä Euroopassa sijaitsevan Korinton seurakuntaa poistamaan eli erottamaan erään miehen, joka harjoitti moraalittomuutta. Tämä tapaus valaisee Joh. 20:23:ssa olevien Jeesuksen sanojen sovellutusta. Miten niin? Oli selvää, että tuon korinttolaisen miehen synnit oli katsottava ”pidätetyiksi”. Seurakunta ei voinut pitää hänen syntejään ”anteeksi annettuina”, sillä Raamattu osoitti selvästi, että Jumala ei antaisi anteeksi katumattomalle synnintekijälle. (1. Kor. 5:1, 9–13; Jes. 1:16–18; 55:7) Kuitenkin myöhemmin kun mies oli ilmeisesti katunut, Paavali kirjoitti jälleen ja kehotti seurakuntaa ’antamaan anteeksi ja lohduttamaan’ häntä. (2. Kor. 2:7) Huomaamme, ettei tässäkään tapauksessa puhuta mitään korvaripistä.
Raamattu kuitenkin kehottaa: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne.” (Jaak. 5:16) Mitä se merkitsee?
Jaakob kirjoitti, että jos joku oli hengellisesti sairas, kuten vakavien syntien tekeminen osoittaisi, ”kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään”. (Korinttolaisen miehen olisi pitänyt tehdä niin, sen sijaan että hän katumatta jatkoi synnin harjoittamista.) Jumala ei valtuuta itse vanhimpia antamaan anteeksi syntejä; vain Hän antaa anteeksi synnit. (1. Joh. 1:9) Mutta kun henkilö on tunnustanut syntinsä Jumalalle eikä ”salaa” syntejään, hengellisesti pätevät vanhimmat voivat rukoilla hänen kanssaan samoin kuin neuvoa ja auttaa häntä. – Sananl. 28:13; Gal. 6:1.
Mikä voi olla seurauksena sellaisesta tunnustuksesta? Jaakob lisää: ”Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.” – Jaak. 5:14, 15.