Vältä ”kasvojen pelastamisen” ansaa
JOS sinua käskettäisiin pelastamaan kunniasi tekemällä harakiri, niin mitä tekisit? Sinä et tietenkään hyväksyisi sellaista ajatusta. Kuitenkaan ei ole kovinkaan kauan siitä, kun tämä ’kasvojen pelastamis’-menetelmä oli jokapäiväinen idässä. Tällainen itsemurha ei ole ehkä muodissa nykyään, mutta ”kasvojen pelastamista” harjoitetaan laajalti monin tavoin niin idässä kuin lännessäkin. Se on jumalatonta ja epäraamatullista, ja jos sitä harjoitetaan kristillisessä seurakunnassa, se aiheuttaa häiriötä, eripuraisuutta ja yksilölle jopa hengellisen itsemurhan.
Websterin uuden kansainvälisen sanakirjan (New International Dictionary) mukaan ”kasvojensa pelastaminen” merkitsee ”tappion, nolauksen tai arvon menetyksen kätkemistä jollain tekosyyllä”. Se on sen tähden verrattava valheeseen. Sen pohjalla on ylpeys, oman itsensä loukkaamisen pelko. Se kieltäytyy tunnustamasta vikaa tai suhtautumasta suoraan asiaan. Se kieltää oikaisun tai kurin tarpeen. Oma itse on oikeassa, olkootpa olosuhteet mitkä hyvänsä. ’Kasvojen pelastamisen’ juuret ovat tunteessa eivätkä periaatteessa, ja se saa usein uhrinsa karttamaan juuri niiden ystävien seuraa, jotka voisivat todella auttaa tarvittaessa. Miten voisimme välttää ”kasvojen pelastamisen” ansaa?
’ÄLÄ JUOKSE HEIDÄN MUKANANSA’
Apostoli Pietari kirjoitti kristityille, jotka olivat hylänneet pakanallisten lähimmäistensä ajatukset ja elintavat: ”Sentähden he oudoksuvat sitä, ettette juokse heidän mukanansa samaan riettauden lätäkköön, ja herjaavat.” (1. Piet. 4:4) Nytkin on tapana ’juosta joukon mukana’, ja monet turvautuvat mihin tahansa epärehelliseen keinoon säilyttääkseen ulkonaisen kunnioitettavuuden yhteiskunnassa. Heidän täytyy ”pelastaa kasvonsa” ja ”säilyttää kasvonsa” lähimmäistensä silmissä hinnalla millä hyvänsä.
Mutta miten on kristityn laita, joka on vapautettu ”nykyisestä pahasta maailmanajasta”? Hänen olisi pitänyt panna pois ”vanha persoonallisuus”, joka mukautuu hänen entiseen käyttäytymistapaansa. Ja nyt hänen on elettävä, ajateltava ja toimittava ”uuden persoonallisuuden” mukaan, ”mikä luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa”. (Gal. 1:4; Ef. 4:22–24, Um) Pane merkille sanat ”tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa”. Jehovan vanhurskaus – ei omavanhurskaus – ja Jumalan tahdon uskollinen tekeminen ovat nyt hänelle merkityksellisiä. – Room. 12:1, 2.
Mitä hän sitten tekee, kun paikkakunnalla on tapana ”pelastaa kasvot” ja kulkea joukon mukana? Onko hänen esimerkiksi säilytettävä ”kunnioitettavuus” ottamalla velkaa? Onko hänen mukauduttava yhteiskuntaan, kun se viettää komeilevia häitä, erityisiä juhlapäiviä, lasten päiviä ja uskonnollisia pyhäpäiviä? Onko hänen ”pelastettava kasvonsa” sukulaistensa edessä osallistumalla pakanallisiin häämenoihin, jopa myönnyttävä ottamaan epäuskoinen puoliso? Ei suinkaan! Samalla tavalla ”tosi vanhurskaus ja uskollisuus” estää häntä olemasta poissa kristillisestä seurakunnasta tai jättämästä sitä kokonaan, kun hänen eteensä tulee pulmia, jotka voitaisiin todellisuudessa ratkaista kristittyjen veljien ymmärtäväisellä avulla.
”SYNNIN” TUNNUSTAMINEN JA TAISTELEMINEN SITÄ VASTAAN
Ylpeä ’kasvojen pelastaminen’ aiheutuu usein siitä, ettei ”synnin” pulmaa tunnusteta eikä taistella sitä vastaan. Monet kieltäytyvät nykyään tunnustamasta ”syntiä” synniksi. He torjuvat sen pois mielestään. He peittävät asiat tai yrittävät syyttää toisia. Kun he vanhurskauttavat itsensä jatkuvasti, niin heidän omatuntonsa kärventyy kuin poltinraudalla, niin etteivät he enää kykene erottamaan oikeaa väärästä. – 1. Tim. 4:2.
Me kaikki olemme taipuvaisia tekemään syntiä. ”Monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessaan, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa.” (Jaak. 3:2) Entä jos me teemme jonkin synnin? Tuleeko meidän koettaa vanhurskauttaa itsemme kaunistellen sitä tai yrittäen peittää sen? Sen sijaan että koettaisimme ”pelastaa kasvomme”, meidän on parempi noudattaa Jaakobin lisäneuvoa: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte.” (Jaak. 5:16) Ja kun synnin tehnyt on parantunut, niin mitä syytä hänellä olisi enää omantunnon vaivoille? Se synti on mennyt. Kurottaudu nyt eteenpäin, edessä oleviin asioihin! – Fil. 3:13.
Nähkäämme se tosiasia, että niin kauan kuin elämme tässä epätäydellisessä lihassa, me teemme syntiä. ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:8–2:2) Jos tahdomme olla rehellisiä Jumalaa, veljiämme ja itseämme kohtaan, niin tunnustamme syntimme ja rikkomuksemme. Meidän ei tule koskaan ”pelastaa kasvojamme” teeskentelemällä, ettemme tee syntiä.
ODOTTAMATTOMAT TILANTEET
Kristitty saattaa äkkiä joutua olosuhteisiin, jotka koettelevat hänen nuhteettomuuttaan. Hän voi esimerkiksi olla jossain kokouksessa, missä joku kohottaa ”maljan” – minkä tavan hän tietää olevan pakanallista alkuperää. Tai hautajaisissa saattavat kaikki yhtyä suitsuttamaan tai kumartamaan kuolleen kuvalle – mitkä ovat pakanallisia menoja ja liittyvät siihen väärään uskoon, että sielu on kuolematon. Tai ihmisjoukossa saattaa tulla tilanne, missä kaikki nousevat seisomaan soitettaessa kansallishymniä – kun taas kristitty on ilmaissut olevansa jakamattomasti kuuliainen Jumalan valtakunnalle. On parasta välttää tilaisuuksia, jotka voisivat johtaa sovitteluun. Mutta jos kypsä kristitty joutuu yllättäen tuollaiseen tilanteeseen, niin hän säilyttää nuhteettomuuden samalla tavalla kuin Jeesus Kristus, kolme heprealaista nuorukaista, Daniel ja muut pysyivät nuhteettomina koetuksessa. – Matt. 4:1–11; Dan. 3:14–18; 6:6–11.
Kun joku tekee vakavan synnin, joka tuottaa suurta häpeää Jehovan nimelle ja kristilliselle seurakunnalle, hänen tulisi tunnustaa väärinteko seurakunnan vastuullisille veljille. (Jaak. 5:14–16) Mutta millaisina näitä Jumalan järjestössä olevia palvelijoita tulee pitää? Pelättävinä tuomareinako? Kaukana siitä! Seurakunnan komitea on sitä varten, että se kantaa toisten heikkouksia, rakentaa ja rohkaisee. – Room. 15:1, 2.
”OJENTAKAA . . . SÄVYISYYDEN HENGESSÄ”
Kristillisen seurakunnan valvojia ja apulaispalvelijoita tulisi voida ja tavallisesti voidaankin helposti lähestyä. Tämän lähestyttävyyden pitäisi jo sinänsä estää lauman heikompia jäseniä yrittämästä ”pelastaa kasvojaan”. Jos jollakulla seurakunnassa on pulma, hänen tulisi heti mennä valvojan tai toisten kypsien veljien eikä kenenkään ylitunteellisen, epäkypsän henkilön luo, joka hemmottelisi häntä. Vastuulliset veljet on määrätty ’ihmislahjoina’ (Um) auttamaan kaikkia kasvamaan ykseyteen uskossa, ”ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat” kuin aalloilla. (Ef. 4:8, 13, 14) He ovat meille ”turvana tuulelta” myrskyisen ahdistuksen aikana. (Jes. 32:2) Oikea valvoja on aina valpas auttamaan ja rakentamaan Paavalin neuvon mukaan: ”Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, [ottaa väärän askeleen ennen kuin huomaakaan sitä, Um] niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä.” – Gal. 6:1.
Valvojat ja apulaispalvelijat ovat siis velvolliset ”ojentamaan” lauman heikkoja jäseniä, rakentamaan eikä musertamaan heitä. Kun palvelijat neuvovat silloinkin, kun on tehty vakavia syntejä, he eivät saa koskaan kiivaasti moittia eikä vihastua. Sen sijaan he ilmaisevat esimerkillisellä tavalla ”hengen hedelmiä”, joihin kuuluvat ”ystävällisyys, . . . sävyisyys, itsensähillitseminen”. (Gal. 5:22, 23) Niiden lauman jäsenten, jotka ymmärtävät tämän, tulee halusta mennä näiltä palvelijoilta hakemaan apua eikä ”pelastaa kasvojaan” eristäytymällä kristillisestä seurakunnasta.
Ne katumattomat, jotka itsepintaisesti ’harjoittavat syntiä’, karkotetaan, erotetaan Jumalan järjestöstä useimmissa tapauksissa. (1. Joh. 3:4, Um; 1. Kor. 5:11) Henkilö, joka ”ottaa väärän askeleen ennen kuin huomaakaan sitä”, ei kuulu parantumattomien syntisten luokkaan. Kuitenkin saattaa olla synnin vakavuudesta riippuen tapauksia, jolloin seurakunnan komitea havaitsee välttämättömäksi asettaa hänet valvontakoeajalle, mikä on auttava, oikaiseva toimenpide. Tällaista koeaikaa ei tule pitää epäsuotuisena tuomiona, mikä tuhoaisi henkilön ”kunnian” ja olisi rangaistus, jota vastaan tulee puskea. Se on päinvastoin rakkaudellinen varaus, joka tarjoaa hänelle tilaisuuden osoittaa katumuksensa vilpittömyyden ja samalla auttaa katuvaa syntistä saamaan takaisin hengellisyytensä ja tekee hänet taas vahvaksi. Ystävällinen neuvonta koeaikana rakentaa henkilöä, niin ettei hän ’harjoita’ syntiä. Sen, joka on tehnyt synnin, tulee ottaa tervetulleena vastaan tämä rakkaudellinen järjestely, joka johtaa hänen toipumiseensa, eikä yrittää ”pelastaa kasvojaan” vastustamalla koeaikaa.
Kaikkien antautuneiden kristittyjen tulee ehdottomasti luottaa Jehovaan. Jehova sanoo: ”Minä kunnioitan niitä, jotka minua kunnioittavat; mutta jotka minut ylenkatsovat, ne tulevat halveksituiksi.” (1. Sam. 2:30) Jehovaa kunnioittavat eivät etsi omaa kunniaa kuolevaisten keskuudessa. Sen sijaan että tosi kristityt vaalisivat ylpeitä, ’kasvoja pelastavia’ ihmisten ajatuksia, he etsivät Jehovan ajatuksia ja antavat hänen Raamatussa niin selvästi esittämiensä periaatteitten johtaa heitä.