Miksi Jehova määräsi kanaanilaiset hävitettäviksi perin pohjin?
HISTORIALLISEN kertomuksen mukaan israelilaisten valloittamien kanaanilaiskaupunkien väestö tuhottiin täysin (4. Mooseksen kirja 21:1–3, 34, 35; Joosua 6:20, 21; 8:21–27; 10:26–40; 11:10–14). Jotkut kriitikot ovat tällä perusteella sanoneet Raamatun heprealaisten kirjoitusten eli ”Vanhan testamentin” olevan julmuuden hengen kyllästämä ja täynnä mielivaltaista tappamista. Kysymys on kuitenkin selvästi siitä, tunnustetaanko Jumalan suvereenius maahan ja sen asukkaisiin nähden vai ei. Jumala oli valaan sidotun liiton välityksellä luovuttanut ’Abrahamin siemenelle’ omistusoikeuden Kanaanin maahan (1. Mooseksen kirja 12:5–7; 15:17–21; vrt. 5. Mooseksen kirja 32:8; Apostolien teot 17:26). Jumalan tarkoitus ei kuitenkaan ollut pelkästään häätää eli karkottaa tuon maan silloisia asukkaita. Siihen sisältyi myös hänen oikeutensa toimia ”kaiken maan Tuomarina” (1. Mooseksen kirja 18:25) ja määrätä kuolemantuomio sen ansainneille sekä hänen oikeutensa panna tuo tuomio täytäntöön.
Kanaanissa israelilaisten valloituksen aikoihin vallinneet olosuhteet vahvistivat sen, että Jumalan Kanaanille osoittama profeetallinen kirous oli täysin aiheellinen (1. Mooseksen kirja 9:25–27). Jehova oli sallinut kulua 400 vuotta Abrahamin ajasta, jotta ’amorilaisten erhe tulisi täyteen’ (1. Mooseksen kirja 15:16). Se että Esaun heettiläiset vaimot olivat ”Iisakille ja Rebekalle mielikarvauden lähteenä” siinä määrin, että Rebekka oli ’alkanut inhota elämäänsä heidän vuokseen’, on selvä osoitus kanaanilaisten keskuudessa jo silloin vallinneesta pahuudesta (1. Mooseksen kirja 26:34, 35; 27:46). Seuraavien vuosisatojen kuluessa Kanaanin maa tuli täyteen inhottavaa epäjumalanpalvelusta, moraalittomuutta ja verenvuodatusta. Kanaanilainen uskonto oli tavattoman alhaista ja rappeutunutta, heidän ”pyhät paalunsa” olivat ilmeisesti fallossymboleita, ja moniin heidän uhrikukkulariitteihinsä liittyi törkeää irstailua ja turmelusta (2. Mooseksen kirja 23:24; 34:12, 13; 4. Mooseksen kirja 33:52; 5. Mooseksen kirja 7:5). Esimerkiksi insesti, homoseksualismi ja eläimeen sekaantuminen olivat sitä, ’millä tavoin tehtiin Kanaanin maassa’ ja mikä teki maan epäpuhtaaksi, ja tämän erheen vuoksi sen oli määrä ”oksentaa asukkaansa ulos” (3. Mooseksen kirja 18:2–25). Taikuus, loitsiminen, spiritismi ja lasten uhraaminen polttamalla kuuluivat myös kanaanilaisten inhottaviin tapoihin (5. Mooseksen kirja 18:9–12).
Baal oli huomattavin niistä jumalista, joita kanaanilaiset palvoivat (Tuomarit 2:12, 13; vrt. Tuomarit 6:25–32; 1. Kuninkaiden kirja 16:30–32). Kanaanilaisten jumalattaret Astoret (Tuomarit 2:13; 10:6; 1. Samuelin kirja 7:3, 4), Asera ja Anat kuvataan eräässä egyptiläisessä tekstissä sekä äitijumalattariksi että pyhiksi prostituoiduiksi, jotka paradoksaalisesti ovat ikuisia neitsyitä (kirjaimellisesti ”suuria jumalattaria, jotka tulevat raskaaksi, mutta eivät synnytä”). Ilmeisesti heidän palvontaansa liittyivät aina temppeliprostituoitujen palvelukset. Nämä jumalattaret vertauskuvasivat sukupuolisen himon lisäksi sadistista väkivaltaa ja sodankäyntiä. Eräässä Ugaritista löydetyssä Baal-eepoksessa kuvaillaankin, kuinka Anat-jumalatar panee toimeen joukkoteurastuksen ja koristautuu sitten ripustamalla itseensä uhriensa päitä sekä kiinnittämällä näiden käsiä vyöhönsä, samalla kun hän kahlaa riemuissaan heidän veressään. Palestiinasta löydetyissä Astoret-jumalattaren pienoispatsaissa hänet on kuvattu alastomaksi naiseksi, jolla on karkeasti liioitellut sukupuolielimet. Arkeologi W. F. Albright sanoo kanaanilaisten fallospalvonnasta: ”Pahimmillaan heidän kulttinsa eroottisen puolen on – – täytynyt vajota yhteiskunnallisen rappion äärimmäisen alhaisiin syvyyksiin.” (Archaeology and the Religion of Israel, s. 76, 77.)
Heidän turmeltuneisiin tapoihinsa kuului myös lasten uhraaminen. Merrill F. Unger kertoo: ”Palestiinassa tehdyissä kaivauksissa on löydetty tuhkakasoja ja pienokaisten luurankojen jäännöksiä pakana-alttarien ympärillä olleilta hautausmailta, mikä osoittaa, että tätä julmaa inhottavuutta harjoitettiin laajalti.” (Archaeology and the Old Testament, s. 279.) Halley’s Bible Handbook (s. 161) sanoo: ”Kanaanilaiset palvoivat antautumalla moraalittomiin nautintoihin jumaliensa edessä – mikä heillä oli uskonnollinen rituaali – ja sitten murhaamalla esikoislapsensa uhriksi näille samoille jumalille. Näyttää siltä, että Kanaanin maa oli suuressa määrin tullut eräänlaiseksi Sodomaksi ja Gomorraksi kansallisessa mitassa. – – Oliko näin inhottavan saastaisella ja raa’alla kulttuurilla enää mitään oikeutta olla olemassa? – – Arkeologit, jotka suorittavat kaivauksia kanaanilaisten kaupunkien raunioilla, ihmettelevät, ettei Jumala tuhonnut niitä aikaisemmin.”
Maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen aikana Jehova oli käyttänyt suvereenia oikeuttaan panna toimeen kuolemantuomio koko planeetan jumalattomille asukkaille; samoin hän oli tehnyt koko sille lakeudelle, jossa Sodoman ja Gomorran kaupungit sijaitsivat, ’niitä ja niiden hyvin raskasta syntiä koskevan kovan valitushuudon’ johdosta (1. Mooseksen kirja 18:20; 19:13); hän oli pannut toimeen tuhotuomion faraon sotavoimille Punaisessameressä; lisäksi hän oli hävittänyt perin pohjin Korahin sekä muiden kapinoitsijoiden huonekunnat israelilaisten omasta keskuudesta. Näissä tapauksissa Jumala oli kuitenkin käyttänyt tuhoamiseen luonnonvoimia. Nyt Jehova sitä vastoin määräsi israelilaisten pyhäksi velvollisuudeksi toimia hänen jumalallisen säädöksensä päätoimeenpanijoina hänen enkelisanansaattajansa ohjaamina ja Jumalan kaikkivaltiaan voiman tukemina (2. Mooseksen kirja 23:20–23, 27, 28; 5. Mooseksen kirja 9:3, 4; 20:15–18; Joosua 10:42). Tulos oli kanaanilaisille kuitenkin täsmälleen sama kuin jos Jumala olisi valinnut jonkin luonnonilmiön, kuten tulvan, tulen tai maanjäristyksen, tuhoamaan heidät, eikä Jumalan määräämän tehtävän oikeellisuutta voi muuttaa se, että ihmisedustajat surmasivat nuo tuomitut kansat, niin epämiellyttävältä kuin heidän tehtävänsä saattaakin tuntua (Jeremia 48:10). Käytettäessä tätä ihmisvälikappaletta, jota vastassa oli ”seitsemän – – väekkäämpää ja mahtavampaa kansakuntaa”, julistettiin Jehovan voiman suuruutta ja todistettiin hänen jumaluutensa (5. Mooseksen kirja 7:1; 3. Mooseksen kirja 25:38).
Kanaanilaiset eivät olleet tietämättömiä niistä voimakkaista todisteista, jotka ilmaisivat Israelin olevan Jumalan valittu kansa ja välikappale (Joosua 2:9–21, 24; 9:24–27). Mutta Rahabia ja hänen sukulaisiaan sekä gibeonilaisten kaupunkeja lukuun ottamatta ei kukaan niistä, jotka oli määrä tuhota, pyytänyt armoa eikä käyttänyt hyväkseen tilaisuutta paeta, vaan he päättivät sen sijaan paaduttaa itsensä ja kapinoida Jehovaa vastaan. Hän ei pakottanut heitä taipumaan ja alistumaan hänen ilmaistuun tahtoonsa vaan ”antoi heidän sydämensä paatua, niin että he julistivat sodan Israelille, jotta hän voisi vihkiä heidät tuhon omiksi, etteivät he saisi osakseen suosiollista huomiota, vaan että hän voisi tuhota heidät” panemalla täytäntöön tuomionsa heitä vastaan (Joosua 11:19, 20).
Viisaasti Joosua ”ei poistanut sanaakaan kaikesta siitä, mihin Jehova oli Moosesta käskenyt” kanaanilaisten hävityksen suhteen (Joosua 11:15). Israelin kansakunta ei kuitenkaan seurannut hänen hyvää johtoaan loppuun asti eikä poistanut kokonaan maan saastutuksen lähdettä. Kanaanilaisten jatkuvalla läsnäololla israelilaisten keskuudessa oli heihin huono vaikutus, joka ajan mittaan aiheutti epäilemättä useampien ihmisten kuoleman (puhumattakaan rikollisuudesta, moraalittomuudesta ja epäjumalanpalveluksesta) kuin kaikkien kanaanilaisten säädetty tuhoaminen olisi aiheuttanut, jos se olisi uskollisesti suoritettu loppuun asti (4. Mooseksen kirja 33:55, 56; Tuomarit 2:1–3, 11–23; Psalmit 106:34–43). Jehova oli ilmoittanut israelilaisille, että hänen oikeutensa ja tuomionsa eivät olisi puolueellisia ja että jos israelilaiset solmisivat suhteita kanaanilaisiin, avioituisivat heidän kanssaan, harjoittaisivat sekauskontoa ja omaksuisivat heidän uskonnollisia menojaan ja rappeutuneita tapojaan, niin he joutuisivat väistämättä saman hävitysmääräyksen alaisiksi, ja lopulta ’maa oksentaisi ulos’ myös heidät (2. Mooseksen kirja 23:32, 33; 34:12–17; 3. Mooseksen kirja 18:26–30; 5. Mooseksen kirja 7:2–5, 25, 26).
Tuomarien kirjan 3:1, 2:ssa sanotaan, että Jehova antoi joidenkin kanaanilaiskansakuntien jäädä maahan ”koetellakseen niiden avulla Israelia, toisin sanoen kaikkia niitä, jotka eivät olleet kokeneet mitään kanaanilaissotia – se tapahtui ainoastaan siksi, että Israelin poikien sukupolvet saisivat kokemusta, että heille opetettaisiin sotaa, toisin sanoen vain niille, jotka eivät olleet aiemmin kokeneet sellaista”. Tämä ei ole ristiriidassa niiden Jehovan aiempien sanojen kanssa (Tuomarit 2:20–22), joiden mukaan hän antoi näiden kansakuntien jäädä Israelin uskottomuuden takia ja myös, kuten hän sanoo, ”koetellakseni niiden avulla Israelia, pitävätkö he Jehovan tien”. Se on päinvastoin sopusoinnussa tuon syyn kanssa ja osoittaa, että seuraavat israelilaissukupolvet saisivat siten tilaisuuden ilmaista tottelevaisuutta kanaanilaisia koskevia Jumalan käskyjä kohtaan panemalla uskonsa koetukselle jopa siinä määrin, että vaarantaisivat henkensä sodassa osoittautuakseen tottelevaisiksi.
Kaiken tämän huomioon ottaen on selvää, että se joidenkin raamatunkriitikoiden käsitys, jonka mukaan Israelin toimeenpanema kanaanilaisten hävitys ei ole sopusoinnussa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten hengen kanssa, ei perustu tosiasioihin, kuten seuraavien raamatunkohtien vertailu osoittaa: Matteus 3:7–12; 22:1–7; 23:33; 25:41–46; Markus 12:1–9; Luukas 19:14, 27; Roomalaisille 1:18–32; 2. Tessalonikalaisille 1:6–9; 2:3; Ilmestys 19:11–21.