Miten kristityn tulee suhtautua kuviin
”TE KÄÄNNYITTE epäjumalistanne – – palvelemaan elävän ja tosi Jumalan orjina”, kirjoitti apostoli Paavali Tessalonikan kristityille. (1. Tessalonikalaisille 1:9) Monet varhaiskristityistä olivat siis aiemmin olleet pakanallisia epäjumalien palvojia. (1. Korinttolaisille 6:9–11) Kun heistä sitten tuli kristittyjä, he olivat lakanneet harjoittamasta epäjumalien palvontaa.
Epäjumalankuvien eteen kumartuminen oli kuitenkin niin yleistä, että kristittyjä pilkattiin sen takia, että he palvoivat ilman kuvia. Jotkut pakanat jopa syyttivät heitä ateisteiksi. Mistä sitten johtuu, että kuville alettiin myöhemmin osoittaa aivan yleisesti kristikunnassa kunnioitusta?
Mistä kristikunnan kuvat ovat peräisin?
Rooman keisarin Konstantinuksen niin sanotun kääntymyksen jälkeen saivat monet pakanalliset tavat jalansijaa ”kristittyjen” keskuudessa. Uskonnonhistorian tuntija Edwyn Bevan kirjoittaa: ”Konstantinuksen päivistä lähtien yleistyi ristin käyttö vertauskuvana kaikkialla kristillisessä maailmassa, ja sille osoitettiin pian monin eri tavoin kunnioitusta.” Tämä raivasi tietä muunlaiselle kuvainpalvonnalle. Samassa kirjassa todetaan: ”Näyttää todennäköiseltä, että ennen kuin kuville ja veistoksille alettiin osoittaa kunnioitusta, tämä tapa oli saanut alkunsa kunnioituksen osoittamisesta ristin vertauskuvalle, – – ristiä itsessään – – ei esiinny kristillisissä muistomerkeissä eikä uskonnollisissa taideteoksissa ennen kuin Konstantinus näytti esimerkkiä labarumillaan [ristillä koristellulla sotalipullaan].” – Holy Images.
Tällainen kehitys jatkui. 700-luvulla elänyt Johannes Damaskolainen, jota roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit pitävät ”pyhimyksenä”, kirjoitti: ”Samalla kun pyhät isät hävittivät paholaisen temppelit ja pyhäköt ja pystyttivät niiden paikalle pyhimyksille omistettuja pyhäkköjä, ja me palvomme pyhimyksiä, he myös hävittivät paholaisten kuvat ja pystyttivät niiden tilalle Kristuksen, Jumalan äidin ja pyhimysten kuvia.”
Jatkoksi tähän sopii se, mitä 1200-luvulla elänyt roomalaiskatolinen ”pyhimys” Tuomas Akvinolainen on sanonut: ”Samanlaista syvää kunnioitusta tulee osoittaa Kristuksen kuvaa kohtaan ja Kristusta itseään kohtaan – –. Ristiä palvotaan samanlaisella hartaudella kuin Kristusta, toisin sanoen hartaudella, joka on latriaa [katolisen opin mukaan korkeimmanlaatuista palvontaa], ja tästä syystä me puhumme ristille ja esitämme sille hartaita anomuksia aivan samalla tavoin kuin Ristiinnaulitulle itselleen.”
Katolilaisille Tuomas on edelleen arvovaltaisimpia ”kuvien kunnioittamisen” teologisia puolustajia. New Catholic Encyclopedian (Uuden katolisen tietosanakirjan) mukaan ”kuvien kunnioittamisen” oli odotettava häntä ”saadakseen täydellisimmän selityksensä”. Silti on selvää, että ”kristillinen” kuvainpalvonta yksinkertaisesti tuli pakanallisen kuvainpalvonnan tilalle.
Miten uskonnollisten kuvien käyttöä on puolusteltu?
Ne monet, jotka nykyään kunnioittavat uskonnollisia kuvia, pahastuisivat, jos heitä kutsuttaisiin kuvainpalvojiksi. Tällaisen nimityksen paheksunta ei kuitenkaan ole mitään uutta. Pyhimykseksi korotettu kirkkoisä Augustinus piti 300-luvulla pilkkanaan perusteluja, joihin epäjumalia palvoneet ei-kristityt turvautuivat, kun hän kirjoitti: ”Eräskin nähtävästi itseoppinut kiistelijä sanoi: ’En palvo tätä kiveä enkä kuvaa, jolla ei ole järkeä; – –. En palvo tätä kuvaa, mutta jumaloin sitä, mitä näen, ja palvelen häntä, jota en näe.’” Toisin sanoen he väittivät palvovansa ainoastaan sitä näkymätöntä olentoa, jota heidän epäjumalankuvansa edustivat. Augustinus lisäsi: ”Antaessaan tällaisen selityksen kuvilleen he vaikuttavat taitavilta väittelijöiltä, koska he eivät palvo kuvia ja silti palvovat paholaisia.” – Augustinus, Expositions on the Book of Psalms, Psalm xcvii 9.
Vaikka roomalaiskatoliset teologit ovat olleet valmiit tuomitsemaan pakanallisen epäjumalien palvonnan, niin omaa kuvien käyttöään he ovat usein puolustaneet aivan samanlaisin perustein kuin niin kutsutut pakanatkin omaansa. Esimerkiksi 1500-luvulla kokoontunut Trenton kirkolliskokous antoi tällaisen Kristuksen, Marian ja ”pyhimysten” kuvia koskevan julistuksen: ”Niille tulee osoittaa asianmukaista kunniaa ja kunnioitusta; niitä ei kuitenkaan tule kunnioittaa sen takia, että jonkin jumaluuden tai voiman uskotaan asuvan niissä.” Miksi niille sitten tuli osoittaa kunnioitusta? Kirkolliskokouksen selitys kuului: ”Sen takia, että niille osoitettu kunnia menee esikuville, jotka niissä on kuvattuna, joten kuvien avulla, joita suutelemme, joiden edessä paljastamme päämme ja joiden eteen heittäydymme maahan, me palvomme Kristusta ja kunnioitamme pyhimyksiä, joiden muotokuvia ne ovat.”
Tähän päivään saakka roomalaiskatolinen kirkko on puolustanut epäjumalien palvontaa samoista lähtökohdista, eli että kuvat ovat pelkästään keino, jolla huomio kiinnitetään siihen taivaassa asuvaan olentoon, jota ne edustavat, ja että kuvilla ei ole voimaa tai valtaa. Missä määrin tämä sitten on osoittautunut todeksi käytännössä? Uskovatko kaikki kuvien käyttäjät tosiaankin siihen, että ’niissä ei asu jumaluutta eikä niillä ole voimaa’?
Kuvien käyttö palvojan näkökulmasta
Sevillan kaupungissa Espanjassa kilpailevat kahden neitsyen – Macarenan neitsyen ja Esperanzan neitsyen – kannattajat fanaattisesti keskenään. Ranskassa on Chartresin tuomiokirkossa kolme pyhimystä: Pylvään neitsyt, Kryptan neitsyt ja ”Belle Verrièren” neitsyt, ja niillä kullakin on omat palvojansa. Ilmeisesti nämä palvojat ovat vakuuttuneita siitä, että heidän Neitsyt Marian kuvansa on jollain tapaa muita parempi – siitäkin huolimatta, että kaikki kolme kuvaa edustavat samaa henkilöä. On siksi ilmeistä, että kunnioitusta osoitetaan kuville itselleen eikä sille, jota ne edustavat.
Se mitä roomalaiskatolinen kirkko perustelee suhteellisena palvontana, osoittautuu siis usein todellisuudessa kuvainpalvonnaksi. Teologisilla selitysyrityksillä on hyvin vähän merkitystä, kun tiedetään, millainen on varsinainen käytäntö ollut vuosisatoja.
Mitä Raamattu sanoo?
Raamatun neuvot sotivat teologien teorioita vastaan. Jumala teki muinaisille israelilaisille selväksi sen, että epäjumalien palvonta oli täysin tuomittavaa. (2. Mooseksen kirja 20:4, 5; 5. Mooseksen kirja 4:15–19) Joitakin kuvia tosin sallittiin. Eräs niistä oli Mooseksen tekemä kuparikäärme. Tällaisten esineitten eteen kumartuminen palvontamielessä oli kuitenkin ankarasti kiellettyä. – 4. Mooseksen kirja 21:9; 2. Kuningasten kirja 18:1, 4.
Aika ajoin israelilaiset eivät totelleet epäjumalien palvontaa koskevaa kieltoa. Esimerkiksi Siinailla israelilaiset tekivät itselleen kultaisen vasikan palvonnan kohteeksi. Oli törkeää rienausta heidän taholtaan, että he ”vaihtoivat Kunniansa [Jumalan kunnian] ruohoa syövän härän kuvaan”. (Psalmi 106:20) Silti he joidenkuiden nykyajan uskonnonharjoittajien tavoin väittivät palvovansa Jumalaa itseään eivätkä härkää. He sanoivat: ”Tämä on sinun jumalasi, Israel, se, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta.” (2. Mooseksen kirja 32:1–5) Jehova ei kuitenkaan suvainnut tällaista ”suhteellista” palvontaa, räikeää paluuta egyptiläiseen uskontoon. (Apostolien teot 7:39–41) Se oli suoranainen rikos sitä liittoa vastaan, jonka israelilaiset olivat tehneet Siinailla, ja se saattoi koko Israelin kansan tuhoutumisvaaraan. – 2. Mooseksen kirja 32:9, 10, 30–35; 5. Mooseksen kirja 4:23.
Miksi Jehova Jumala sitten oli näin jyrkästi kuvia vastaan? Ensinnäkin kuvat ovat voimattomia, ne eivät ole mitään. (5. Mooseksen kirja 32:21a; Psalmi 31:7) Jeremia vertasi niitä linnunpelätteihin, jotka eivät hengitä. (Jeremia 10:5, 14) Samoin pilkkasi Jesaja niitä, jotka osasta puuta tekevät tulen ruoanlaittoa varten ja toisesta osasta tekevät jumalan. Profeetta varoittaa, että tällaiset epäjumalien palvojat ”eivät – – tajua, eivät ymmärrä mitään, sillä suljetut ovat heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja heidän sydämensä, niin etteivät he käsitä”. – Jesaja 44:13–18.
Erityisen vaarallista kuvainpalvonta on sen takia, että jokin kuva voi saattaa palvojansa yhteyteen demonien, pahojen henkien, kanssa. Psalmista sanoi israelilaisista: ”He palvelivat heidän [pakanoiden] jumalankuviansa, ja niistä tuli heille paula. Ja he uhrasivat poikiansa ja tyttäriänsä riivaajille.” (Psalmi 106:35–37; vrt. 3. Mooseksen kirja 17:7, UM; 5. Mooseksen kirja 32:17.) Se avasi tien myös muiden taikauskoisten, spiritististen tapojen ilmaantumiselle. Toisen esimerkin tarjoaa kuningas Manasse, joka elvytti epäjumalien palvonnan Israelissa. Niinpä ”hän rakensi alttareja kaikelle taivaan joukolle Herran temppelin molempiin esipihoihin” ja ”ennusteli merkeistä, harjoitti noituutta”. – 2. Kuningasten kirja 21:1–6.
Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset varoittavat samoista vaaroista. Eräästä Raamatun sanakirjasta luemme: ”Epäjumalien palvontaa vastaan suunnattu vanhatestamentillinen polemiikki – – näkee samat kaksi totuutta, jotka Paavali myöhemmin oli vahvistava: nimittäin että epäjumala ei ole mitään, mutta että silti pahat henget olivat karua todellisuutta ja että epäjumala sen takia oli suurena vaarana hengellisyydelle.” (The New Bible Dictionary) Paavali kirjoitti: ”Tiedämme, ettei epäjumala ole mitään maailmassa ja ettei ole muuta Jumalaa kuin yksi.” Myöhemmin hän kuitenkin varoitti: ”Mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille eivätkä Jumalalle, enkä tahdo teidän tulevan osallisiksi demonien kanssa.” – 1. Korinttolaisille 8:4; 10:19, 20.
Pahat henkivoimat ovat siis innokkaita saamaan ihmisiä valvontaansa. Paavali kirjoitti: ”Koska meillä ei ole kamppailua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tämän pimeyden maailmanhallitsijoita vastaan [”valtoja vastaan, joista tämän maailman pimeys on lähtöisin”, katolinen Jerusalem Bible], taivaallisissa olevia pahoja henkivoimia vastaan.” (Efesolaisille 6:12) Kaikenlainen kuvainpalvonta turruttaa siksi ihmisen hengellisen havaintokyvyn, edistää taikauskoa ja aikaansaa sen, että tämän pimeän, pahan maailman näkymättömien hallitsijoiden on helpompi ohjailla ihmisiä.
Palvominen ”totuudessa”
Monet vilpittömät ihmiset käyttävät kuvia päästäkseen lähemmäksi rukousten Kuulijaa. Jumalan lähelle pääseminen on haluamisen arvoista. Olemmeko silti vapaita valitsemaan oman, meille mieleisen lähestymistapamme? Varmastikin meidän täytyy etsiä sellaista lähestymistapaa, joka miellyttää Jumalaa, eikä vain meitä itseämme. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä. Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Johannes 14:6) Tämä sulkee pois epäjumalankuvien käytön. Edelleen Jeesus opetti: ”Kuitenkin tulee hetki, ja se on nyt, jolloin tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isähän etsii senkaltaisia palvomaan häntä. Jumala on Henki, ja häntä palvovien täytyy palvoa hengessä ja totuudessa.” – Johannes 4:23, 24.
Voiko jokin aineellinen kuva esittää henkiolentoa? Ei voi. Olipa kuva miten vaikuttava tahansa, se ei voi koskaan vetää vertoja Jumalan kirkkaudelle. Jumalasta tehty kuva ei siksi voisi koskaan olla totuudenmukainen. (Vrt. Roomalaisille 1:22, 23.) ’Palvoisiko’ siksi ihminen ’totuudessa’, jos hän lähestyisi Jumalaa jonkin epätodellisen kuvan kautta?
Jehovan todistajat ovat auttaneet tuhansia ihmisiä hylkäämään epäjumalankuvien palvonnan ja tulemaan ’sellaisiksi palvojiksi, jollaisia Isä haluaa’. Monet ovat poistaneet kuvat kodistaan ja luopuneet palvontatavastaan sen jälkeen, kun heille oli näytetty Raamatusta, miten Jumala suhtautuu kuviin. (Vrt. 5. Mooseksen kirja 7:25.) Tämä ei tosin aina ole ollut heille helppoa. Mikä heidät sitten on saanut toimimaan tällä tavalla? Vilpitön halu noudattaa tarkasti Jumalan sanaa Raamattua, josta löytyy seuraava tosi kristityille osoitettu kehotus: ”Lapsukaiset, varjelkaa itseänne epäjumalilta [kirjaimellisesti: epäjumalankuvilta].” – 1. Johannes 5:21.
’Eivätkö ikonit koskaan muodostu epäjumaliksi’?
Ikonit ovat sellaisia erityisiä kuvia, uskonnollisia maalauksia, joille ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat osoittavat kunnioitustaan. Jotkin niistä ovat Kristusta, toiset kolminaisuutta, Mariaa, ”pyhimyksiä” tai enkeleitä esittäviä kuvia. Roomalaiskatolilaisten tavoin ortodoksiset teologit perustelevat ikonien kunnioitustaan sillä, että kyseessä on suhteellinen teko, joka lähettää hartaudenosoitukset eteenpäin sille jumaluudelle, jota ikonit kuvaavat. ”Ikoni säilyy vain pelkkänä esineenä eikä koskaan muodostu epäjumalaksi tai kulttiesineeksi”, väittää venäläissyntyinen teologi Sergei Bulgakov.
Samanaikaisesti ortodoksinen kirkko kuitenkin opettaa, että ikoni voi joillakin erityisillä tavoilla auttaa sen edessä rukoilevaa ihmistä – edellyttäen, että ikoni on kirkon ”pyhittämä”. Bulgakov kirjoittaa: ”Ikonin siunaaminen määrätyllä tavalla luo yhteyden kuvan ja sen esikuvan välille, kuvatun ja kuvan itsensä välille. Kristuksen ikonin siunaaminen mahdollistaa kristitylle mystillisen kohtaamisen Kristuksen kanssa. Samoin on laita Neitsyt Marian ja pyhimysten ikonien kanssa; heidän ikoniensa voidaan sanoa pidentävän heidän elämäänsä täällä alhaalla.” – The Orthodox Church.
Sitä paitsi monilla Mariaa esittävillä ikoneilla uskotaan olevan ihmeitä tekevää voimaa. Bulgakov väittää: ”Vaikka hän on taivaassa, hän yhä elää kanssamme tässä maailmassa, kärsii sen kärsimyksissä ja itkee sen kyyneliä. Hän auttaa maailmaa esirukouksillaan Jumalan valtaistuimen edessä. Hän ilmaisee itsensä maailmalle ihmeitä tekevissä ikoneissaan.”