Epikuros opetti myös, että kuoleman jälkeen ei voi olla elämää. Tämä oli tietenkin vastoin Raamatun opetusta ylösnousemuksesta. Apostoli Paavalin puhuessa Areiopagilla epikurolaiset olivatkin todennäköisesti niiden joukossa, jotka ryhtyivät kiistelemään hänen kanssaan ylösnousemusopista. (Apostolien teot 17:18, 31, 32; 1. Korinttilaisille 15:12–14.)

Saattaa olla, että Epikuroksen filosofian vaarallisin aines oli myös salakavalin. Koska hän kielsi kuolemanjälkeisen elämän, hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että ihmisen pitäisi elää mahdollisimman onnellisesti lyhyt elämänsä maan päällä. Kuten huomasimme, hänen ajatuksensa ei välttämättä ollut se, että elettäisiin syntisesti, vaan sen sijaan että nautittaisiin siitä hetkestä, jota eletään, koska muuta ei ole.

Epikuros ei sen tähden pitänyt suotavana salaista väärin tekemistä, koska ilmitulemisen pelko uhkasi selvästikin käsillä olevan hetken onnellisuutta. Hän kannusti kohtuuteen hillittömyyden seurauksien välttämiseksi – hillittömyyskin esti kuluvan hetken onnellisuuden. Hän suosi myös hyviä ihmissuhteita, koska ne tuottivat hyödyllisiä vastapalveluksia. Salaisen väärin tekemisen karttaminen, kohtuuden noudattaminen ja ystävyyssuhteiden kehittäminen ovat tietenkin sinänsä hyviä asioita. Miksi sitten Epikuroksen filosofia oli vaarallista kristitylle? Koska hänen neuvonsa perustuivat hänen epäuskoiseen asenteeseensa: ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.” (1. Korinttilaisille 15:32.)

Raamatussa kyllä osoitetaan, miten voi elää onnellista elämää nyt. Siinä kuitenkin neuvotaan: ”Pitäkää itsenne Jumalan rakkaudessa, samalla kun odotatte Herramme Jeesuksen Kristuksen armoa ikuinen elämä silmämääränä.” (Juudaan kirje 21.) Raamattu tosiaan panee enemmän painoa ikuiselle tulevaisuudelle kuin ohikiitävälle nykyhetkelle. Jumalan palveleminen on kristitylle kaikkein tärkeintä, ja hän huomaa, että pannessaan Jumalan ensi sijalle hän on onnellinen ja tyytyväinen. Jeesuskaan ei keskittynyt omiin henkilökohtaisiin etuihinsa, vaan käytti energiansa epäitsekkäästi Jumalan palvelemiseen ja ihmisten auttamiseen. Hän opetti opetuslapsiaan tekemään hyvää toisille, ei vastapalkkion toivossa, vaan aidosta rakkaudesta. Epikurolaisuuden ja kristillisyyden perusvaikuttimet ovat selvästikin täysin erilaiset. (Markus 12:28–31; Luukas 6:32–36; Galatalaisille 5:14; Filippiläisille 2:2–4.)

Epikurolaisuus hävisi 300-luvulla, mutta nykyään on ihmisiä, jotka ajattelevat samaan tapaan, ettei elettävänä ole muuta kuin nykyhetki. He eivät juuri usko Jumalan lupaukseen ikuisesta elämästä. Silti joillakin heistä on suhteellisen korkeat käytösnormit.

Kristitty voisi tuntea kiusausta ystävystyä läheisesti tällaisten kanssa sillä perusteella, että he ovat kunnollisia ihmisiä, kuten asiaa voitaisiin selitellä. Mutta vaikka emme pidäkään itseämme muita parempina, meidän täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki ”huono seura” – myös se jonka vaikutus on huomaamattomampaa – ”turmelee hyödylliset tavat”.

Sellainen perusajatus, ettei elettävänä ole muuta kuin nykyhetki, pulpahtaa pintaan joissakin liikemiesseminaareissa, elämäntapaoppaissa, romaaneissa, elokuvissa, televisio-ohjelmissa ja musiikissa. Voisiko tämä epäuskoinen katsomus vaikuttaa meihin salakavalasti, vaikkei se suoranaisesti edistäisikään syntistä käytöstä? Voisimmeko esimerkiksi keskittyä siinä määrin itsemme toteuttamiseen, että menetämme näkyvistämme Jehovan suvereeniutta koskevan kiistakysymyksen? Voisimmeko erehtyä ottamaan sananpalveluksen ”rennosti”, sen sijaan että meillä olisi ”runsaasti tehtävää Herran työssä”? Tai voitaisiinko meidät eksyttää epäilemään Jehovan normien oikeellisuutta ja hyödyllisyyttä? Meidän täytyy varoa altistumista suoranaiselle moraalittomuudelle, väkivallalle ja spiritismille ja myös sellaisia ihmisiä, joihin maailmalliset näkemykset ovat vaikuttaneet! (1. Korinttilaisille 15:58; Kolossalaisille 2:8.)