Mišna ja Moosekselle annettu Jumalan laki

”ALUKSI syntyy sellainen vaikutelma, että liitymme mukaan keskusteluun, jota on käyty jo pitkään aiheista, joita emme voi lainkaan ymmärtää – – Meistä – – tuntuu siltä kuin olisimme lentokentän transithallissa jossain kaukana. Tunnemme sanat, joita ihmiset käyttävät, mutta se, mitä he tarkoittavat ja mihin he pyrkivät, ja varsinkin heidän äänensä intensiivinen painokkuus ovat meille täysi arvoitus.” Näin kuvailee juutalainen oppinut Jacob Neusner tuntemuksia, joita lukijoissa saattaa herätä heidän avatessaan ensi kertaa Mišnan. Neusner lisää: ”Mišna ei ala mistään. Se päättyy yhtäkkiä.”

Teoksessaan A History of Judaism Daniel Jeremy Silver sanoo Mišnaa ”rabbiinisen juutalaisuuden perusteokseksi”. Itse asiassa hän jatkaa: ”Mišnasta tuli Raamatun sijaan [juutalaisten] jatkuvan koulutuksen pääoppikirja.” Miksi näin vaikeaselkoinen kirja saavutti tällaisen merkityksen?

Osittain tähän vastaavat seuraavat Mišnan sanat: ”Mooses sai Tooran Siinailla ja jätti sen Joosualle, Joosua jätti sen vanhimmille ja vanhimmat edelleen profeetoille. Ja profeetat jättivät sen suuren neuvoston miehille.” (Avot 1:1.) Mišna väittää sisältävänsä tietoa, joka annettiin Moosekselle Siinainvuorella – Israelille annetun Jumalan lain kirjoittamattoman osan. Suuren neuvoston (tunnettiin myöhemmin nimityksellä sanhedrin) miehiä pidettiin osana sellaisten oppineiden eli viisaiden pitkää ketjua, jotka välittivät suullisesti eräitä opetuksia sukupolvelta toiselle, kunnes ne lopulta kirjoitettiin muistiin Mišnaan. Mutta onko asia näin? Ketkä oikeastaan kirjoittivat Mišnan ja miksi? Annettiinko sen sisältö alun perin Moosekselle Siinailla? Onko sillä merkitystä meille nykyään?

Juutalaisuus ilman temppeliä

Sellainen uskomus, että Jumala olisi antanut suullisen lain kirjoitetun Mooseksen lain lisäksi, oli tuntematon siihen aikaan, kun Raamattua kirjoitettiin pyhän hengen ohjauksessa (2. Mooseksen kirja 34:27).a Tuon käsityksen loi ja sitä edisti satoja vuosia myöhemmin juutalaisuuteen ilmaantunut fariseusten ryhmä. Ensimmäisellä vuosisadalla saddukeukset ja muut juutalaiset vastustivat tätä epäraamatullista opetusta. Suullista lakia koskeva kysymys oli kuitenkin toissijainen niin kauan kuin Jerusalemin temppeli oli juutalaisten palvonnan keskus. Temppelissä harjoitettu palvonta loi puitteet jokaisen juutalaisen olemassaololle ja antoi siihen jonkin verran vakautta.

Juutalainen kansakunta kohtasi kuitenkin vuonna 70 mittaamattoman suuren uskonnollisen kriisin. Roomalaiset legioonat tuhosivat Jerusalemin, ja yli miljoona juutalaista tapettiin. Temppeli, heidän hengellisen elämänsä keskus, lakkasi olemasta. Oli mahdotonta noudattaa Mooseksen lakia, jonka vaatimuksiin kuuluivat uhrien esittäminen ja papillinen palvelus temppelissä. Juutalaisuuden kulmakivi oli hävinnyt. Talmudin tuntija Adin Steinsaltz kirjoittaa: ”Hävitys vuonna 70 oli tehnyt koko uskonnollisen elämän uudelleen rakentamisen kiireellisen välttämättömäksi.” Ja se tosiaan rakennettiin uudelleen.

Jo ennen temppelin tuhoamista oli Johanan ben Zakkai, fariseusten johtajan Hillelin kunnioitettu opetuslapsi, saanut Vespasianukselta (tulevalta keisarilta) luvan siirtää juutalaisuuden hengellisen keskuksen ja sanhedrinin Jerusalemista Jabneen (Yavneen). Steinsaltz selittää, että Jerusalemin tuhon jälkeen Johanan ben Zakkain ”edessä oli haaste perustaa kansalle uusi keskus ja auttaa sitä sopeutumaan uusiin olosuhteisiin, joiden myötä uskonnollinen into oli suunnattava toiseen polttopisteeseen nyt, kun temppeliä ei enää ollut”. Tuo uusi polttopiste oli suullinen laki.

Saddukeuksilla ja muilla juutalaisilla lahkoilla ei ollut tarjota vakuuttavaa vaihtoehtoa, kun temppeli oli raunioina. Fariseuksista tuli juutalaisuuden pääryhmä, johon vastustajat sulautuivat. Johtavat rabbit korostivat yksimielisyyttä ja lakkasivat kutsumasta itseään fariseuksiksi, nimellä joka oli lahkolaisuuden ja puoluelaisuuden värittämä. Heistä alettiin puhua yksinkertaisesti rabbeina, ”Israelin viisaina”. Nämä viisaat loisivat rakennelman suullista lakia koskevan käsityksensä suojaksi. Se olisi hengellinen eikä läheskään yhtä haavoittuva ihmisen hyökkäyksissä kuin temppeli.

Suullisen lain kokoaminen

Vaikka Jabnessa (noin 40 kilometriä Jerusalemista länteen) sijaitseva rabbiininen akatemia oli nyt tärkein keskus, muita suullisen lain oppilaitoksia alkoi ilmaantua joka puolelle Israelia ja niinkin kauas kuin Babyloniin ja Roomaan. Tämä tuotti kuitenkin ongelman. Steinsaltz selittää: ”Niin kauan kuin kaikki viisaat olivat yhdessä ja yksi ryhmä miehiä vastasi oppineiden päätyöstä [Jerusalemissa], perinne säilyi yhtenäisenä. Mutta kun opettajien määrä moninkertaistui ja perustettiin erillisiä kouluja, syntyi – – tavaton määrä erilaisia ilmaisumuotoja ja -tapoja.”

Suullisen lain opettajia kutsuttiin tannaiiteiksi, nimellä joka on johdettu aramealaisesta ’tutkimista’, ’toistamista’ tai ’opettamista’ tarkoittavasta juuresta. Nimitys korosti sitä, että he opettelivat ja opettivat suullista lakia toistamalla sitä ja painamalla sitä mieleen hellittämättä. Suullisten perinteiden muistamisen helpottamiseksi jokainen päätös tai perinne tiivistettiin lyhyeksi lauseeksi. Mitä vähemmän sanoja, sitä parempi. Tavoitteena oli tyylitelty, runollinen muoto, ja monesti lauseita toistettiin puhelaulunomaisesti. Näitä päätöksiä ei kuitenkaan ollut järjestetty, ja ne vaihtelivat suuresti aina opettajan mukaan.

Ensimmäinen rabbi, joka antoi näille monille eri suullisille perinteille selvän muodon ja rakenteen, oli Ben Josef Akiba (noin v. 50–135). Steinsaltz kirjoittaa hänestä: ”Hänen aikalaisensa vertasivat hänen toimintaansa sellaisen työntekijän työhön, joka menee pellolle ja kasaa koriinsa mitä vain sattuu löytämään, palaa sitten kotiin ja järjestää kunkin lajin omaksi ryhmäkseen. Akiba oli tutkinut lukuisia epäjärjestyksessä olevia aiheita ja luokitellut ne tiettyihin kategorioihin.”

Toisella vuosisadalla – runsaat 60 vuotta Jerusalemin tuhon jälkeen – Bar-Kokhba johti juutalaiset toiseen suureen kapinaan Roomaa vastaan. Tälläkin kertaa kapina aiheutti katastrofin. Akiba ja monet hänen opetuslapsistaan olivat lähes miljoonan juutalaisen uhrin joukossa. Kaikki toiveet temppelin uudelleen rakentamisesta murskautuivat, kun Rooman keisari Hadrianus julisti Jerusalemin juutalaisilta kielletyksi kaupungiksi muulloin paitsi temppelin hävityksen vuosipäivänä.

Akiban jälkeen eläneet tannaiitit eivät olleet koskaan nähneet Jerusalemin temppeliä. Suullisen lain perinteiden järjestelmällisestä tutkimismallista tuli kuitenkin heidän ”temppelinsä”, palvonnan keskus. Suullisen lain rakenteen vakiinnuttamista, jonka Akiba opetuslapsineen oli aloittanut, jatkoi viimeinen tannaiitti, Jehuda ha-Nasi.

Mišnan ainekset

Jehuda ha-Nasi oli Hillelin ja Gamalielin jälkeläinen.b Hän syntyi Bar-Kokhban kapinan aikana, ja hänestä tuli juutalaisyhteisön pää Israelissa 100- ja 200-luvun vaihteen tienoilla. Arvonimi ha-Nasi merkitsee ’ruhtinasta’, mikä kertoo hänen asemastaan toisten juutalaisten silmissä. Häneen viitataan usein yksinkertaisesti Rabbina. Jehuda ha-Nasi johti sekä omaa akatemiaansa että sanhedrinia, ensin Bet She’arimissa ja myöhemmin Sepforiksessa Galileassa.

Jehuda ha-Nasi tajusi, että tulevaisuuden konfliktit Rooman kanssa voisivat vaarantaa koko suullisen lain välittymisen, ja siksi hän päätti antaa sille rakenteen, jonka avulla se varmasti säilyisi. Hän kutsui koolle akatemiaansa aikansa huomattavimmat oppineet. Jokainen suullisen lain kohta ja perinne käytiin läpi. Näiden keskustelujen tulokset koottiin uskomattoman tiiviiksi lauseiksi, jotka noudattivat runollisen heprean proosan tiukkaa kaavaa.

Nämä tulokset ryhmitettiin kuudeksi pääjaksoksi eli järjestykseksi pääaiheittain. Jehuda jakoi ne vielä 63 tutkielmaan eli traktaattiin. Hengellinen rakennelma oli nyt valmis. Tähän asti tuollaiset perinteet oli aina välitetty suullisesti. Mutta aivan kuin lisäsuojaksi otettiin viimeinen vallankumouksellinen askel: kaikki kirjoitettiin muistiin. Tätä vaikuttavaa, uutta suullisen lain kirjallista suojarakennetta kutsuttiin Mišnaksi. Tuo nimi tulee heprealaisesta juuresta ša·nahʹ ’toistaa, tutkia, opettaa’. Se vastaa aramean sanaa tenaʼʹ, josta juontuu tan·na·ʼimʹ (tannaiitit), Mišnan opettajista käytetty nimitys.

Mišnan ei ollut tarkoitus olla lopullinen lakikokoelma. Siinä käsiteltiin ennemminkin poikkeuksia, koska lukijan oletettiin tuntevan perusperiaatteet. Oikeastaan se oli tiivistelmä siitä, mistä Jehuda ha-Nasin ajan rabbiinisissa oppilaitoksissa keskusteltiin ja mitä niissä opetettiin. Mišna tarkoitettiin suullisesta laista käytävien myöhempien keskustelujen alustukseksi – rungoksi tai perustukseksi, jolle rakentaa.

Sen sijaan että Mišna paljastaisi mitään sellaista, mitä Mooses olisi saanut Siinainvuorella, se auttaa ymmärtämään suullisen lain, fariseusten luoman käsitteen, kehitystä. Mišnassa olevat tiedot valaisevat joitakin Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kohtia ja eräitä Jeesuksen Kristuksen ja fariseusten välisiä keskusteluja. On kuitenkin syytä varovaisuuteen, sillä sen ajatukset heijastavat toisen vuosisadan juutalaisten näkemyksiä. Mišna on silta toisen temppelin ajan ja Talmudin välillä.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 26]

Mišnan osat

Mišna on jaettu kuuteen pääjaksoon eli järjestykseen. Ne koostuvat 63 pienemmästä kirjasta eli traktaatista, jotka on jaettu lukuihin ja kappaleisiin (mišnajot), ei jakeisiin.

1. Zeraim (Maatalouslait)

Näissä traktaateissa käsitellään ruokarukouksia ja maataloutta koskevia asioita. Niissä on myös sääntöjä kymmenyksistä, pappien osuuksista, jälkikorjuusta ja sapattivuosista.

2. Moed (Juhla-ajat)

Tämän pääjakson traktaatit käsittelevät sapattiin, sovituspäivään ja muihin juhlapäiviin liittyviä lakeja.

3. Našim (Naiset, avioliittolaki)

Näissä traktaateissa käsitellään avioliittoa ja avioeroa, juhlallisia lupauksia, nasiireja ja aviorikosepäilyjä.

4. Nezikin (Vahingot ja siviililaki)

Tämän pääjakson traktaattien aiheet koskevat siviili- ja omaisuuslakia, tuomioistuimia ja rangaistuksia, sanhedrinin toimintaa, epäjumalanpalvelusta, vannomista sekä Isien opetuksia (Avot).

5. Kodašim (Uhrit)

Nämä traktaatit käsittelevät eläin- ja viljauhreihin liittyviä määräyksiä sekä temppelin mittoja.

6. Toharot (Puhdistautumismenot)

Tämä pääjakso koostuu traktaateista, joissa käsitellään rituaalista puhtautta, peseytymistä, käsien pesemistä, ihosairauksia ja eri esineiden epäpuhtautta.

[Tekstiruutu s. 28]

Mišna ja Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset

Matteus 12:1, 2: ”Siihen aikaan Jeesus kulki sapattina viljapeltojen halki. Hänen opetuslastensa tuli nälkä, ja he rupesivat nyhtämään tähkäpäitä ja syömään. Sen nähdessään fariseukset sanoivat hänelle: ’Katso! Sinun opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä ei ole lupa tehdä sapattina.’” Raamatun heprealaiset kirjoitukset eivät kiellä sitä, mitä Jeesuksen opetuslapset tekivät. Mišnassa on kuitenkin luetteloitu 39 asiaa, joiden tekemisen sapattina rabbit kielsivät. (Šabbat 7:2.)

Matteus 15:3: ”Vastaukseksi hän [Jeesus] sanoi heille: ’Minkä vuoksi tekin rikotte Jumalan käskyn perinteenne takia?’” Mišna vahvistaa tämän asenteen olleen vallalla (Sanhedrin 11:3). Siinä sanotaan: ”Kirjanoppineiden sanoja on noudatettava tiukemmin kuin [kirjoitetun] Lain sanoja. Jos mies sanoo: ’Raamatunlausekoteloita ei ole pakko käyttää’, niin että hän rikkoo Lain sanoja, hän ei ole moitittava; mutta jos hän sanoo: ’Niissä pitäisi olla viisi osaa’, niin että hän lisää kirjanoppineiden sanoihin, hän on moitittava.” (Mišna, englanniksi käänt. Herbert Danby, s. 400.)

Efesolaisille 2:14: ”Hän [Jeesus] on meidän rauhamme, hän joka teki ne kaksi osapuolta yhdeksi ja hävitti väliseinän, joka aitasi ne erilleen.” Mišna sanoo: ”Temppelivuoren sisäpuolella oli ristikkoaita (soreg), kymmenen kämmenenleveyttä korkea.” (Middot 2:3.) Pakanat eivät saaneet mennä sen toiselle puolelle sisempiin esipihoihin. Apostoli Paavali on saattanut viitata tähän seinään kuvaannollisesti kirjoittaessaan efesolaisille vuonna 60 tai 61, kun se oli vielä pystyssä. Vertauskuvallinen seinä oli lakiliitto, joka oli kauan erottanut juutalaiset ja pakanat. Kristuksen kuolema vuonna 33 kuitenkin poisti tuon seinän.