Miksi jätin papinvirkani paremman sananpalveluksen vuoksi

MINUT vihittiin katoliseksi papiksi 24-vuotiaana 31. heinäkuuta 1955. Se oli huipennus niille 12 kouluvuodelle, jotka olin viettänyt Racholin arkkihiippakunnan seminaarissa Goan territoriossa Intiassa. Mikä sitten oli saanut minut haluamaan papiksi?

Synnyin Bombayssa Intiassa 3. syyskuuta 1930. Seuraavana vuonna isäni jäi eläkkeelle ja muutimme Salvador do Mundoon Bardeziin Goaan Intian lounaisrannikolle. Olin nuorin neljästä lapsesta. Minut oli pienokaisesta saakka kasvatettu keskellä portugalilais-katolista kulttuuria ja siihen kuuluvia perinteitä, jotka olivat vallinneet Goassa aina siitä asti, kun alueesta vuonna 1510 oli tullut Portugalin siirtomaa.

Vanhempani – uskollisina vakaumukselleen – olivat hartaita katolilaisia, jotka vuosittain paastosivat ja viettivät joulua, pääsiäistä sekä Neitsyt Marialle ja lukuisille ”pyhimyksille” omistettuja juhlia. Näihin juhliin osallistuvat papit asuivat usein meillä, toisinaan yli kymmenenkin päivää kerrallaan. Olimme siten jatkuvasti läheisissä kanssakäymisissä heidän kanssaan, ja he tekivät suuren vaikutuksen nuoreen mieleeni.

Palvelukseni Goassa, Salamancassa ja Roomassa

Aloitin papinurani hyvin innokkaasti enkä epäillyt lainkaan katolisen kirkon oppien ja tapojen totuudellisuutta. Seitsemän ensimmäistä palvelusvuottani hoidin sosiaalipastorin virkaa Pyhän Tuomaan kirkossa Panajissa, Goan pääkaupungissa. Samanaikaisesti minulla oli kaksiosainen siviilitoimi silloisessa Portugalin hallituksen alaisessa polyteknisessä opistossa: olin professorina ja opiston alueen johtajana.

Vuonna 1962 minut lähetettiin Salamancan yliopistoon Espanjaan, jossa suoritin oikeusfilosofian ja kanonisen oikeuden tohtorintutkinnot. Opiskellessani lakia jotkin oppiaineet, erityisesti roomalainen oikeus ja kanonisen lain historia, innostivat minua tutkimaan, miten katolisen kirkon säädökset olivat kehittyneet ja muotoutuneet sellaisiksi, että paavia alettiin pitää Pietarin seuraajana, jolla on ylin tuomiovalta kirkossa.

Olin iloinen, kun suunniteltiin minun lähettämistäni opiskelemaan teologian tohtoriksi Roomaan Italiaan, missä pystyisin oppimaan lisää kirkon hierarkiasta. Muutin Roomaan kesällä 1965.

Tuolloin Vatikaanin toinen ekumeeninen kirkolliskokous oli edennyt huippukohtaansa. Teologian opiskeluni lomassa kävin kiinnostavia keskusteluja monien sellaisten teologien ja ”kirkolliskokouksen isien” kanssa, jotka vastustivat äärivanhoillisia tuossa kokouksessa. Silloin oli vallassa paavi Paavali VI, johon minulla oli henkilökohtaisia yhteyksiä, koska olin Intian pappisyhdistyksen varapuheenjohtaja Roomassa.

Ensimmäisiä erimielisyyksiä ja epäilyjä

Samalla kun hoidin näitä yhteyksiä sekä opiskelin ja tein tutkimuksia väitöskirjojani varten, minulla oli mahdollisuus perehtyä tarkemmin katolisen kirkon perusrakenteen historiaan ja kehitykseen.a Vastoin niitä näkemyksiä, joita oli kirkolliskokouksen Pius XII:n (1939–58) kaltaiseen ehdottomaan yksinvaltiaaseen tottuneilla vanhoillisilla, vapaamieliset saivat kirkolliskokouksen viimein hyväksymään kirkkoa koskevan dogmaattisen konstituution (latinaksi Lumen gentium, ’kansojen valkeus’). Sen kolmannessa luvussa käsiteltiin muiden asioiden lisäksi piispojen oikeutta osallistua ryhmänä siihen täydelliseen ja ylimpään vallankäyttöön, joka paavilla kirkossa on. Tuo oppi perustui tiukasti perinteisiin, mutta vanhoilliset pitivät sitä harhaoppisena ja vallankumouksellisena.

Itse en hyväksynyt kumpaakaan näkemystä, koska ne eivät perustuneet evankeliumin totuuteen. Ne vääristivät Matteuksen 16:18, 19:n ajatuksen sekä tekivät kaikki kirkon menneet ja tulevat epäraamatulliset opit ja dogmit luvallisiksi.b Huomasin, että Jeesus ei käyttänyt tässä kohdassa olevia kreikankielisiä sanoja peʹtra (feminiini) eli ”kallio” ja peʹtros (maskuliini) eli ”kivi” toistensa synonyymeina. Lisäksi jos Pietarille olisi annettu etuoikeutettu asema kalliona, ikään kuin kulmakivenä, apostolien kesken ei olisi syntynyt myöhemmin kiistaa siitä, kuka heistä oli suurin (vrt. Markus 9:33–35; Luukas 22:24–26). Paavali ei olisi myöskään uskaltanut nuhdella Pietaria julkisesti silloin kun tämä ei vaeltanut ”suoraan hyvän uutisen totuuden mukaan” (Galatalaisille 2:11–14). Päättelin, että kaikki Kristuksen hengestäsiinneet seuraajat ovat samanlaisia kiviä Jeesuksen ollessa heidän peruskulmakivensä (1. Korinttolaisille 10:4; Efesolaisille 2:19–22; Ilmestys 21:2, 9–14).

Mitä korkeamman akateemisen ja papillisen aseman saavutin ja mitä enemmän vaihdoin ajatuksia toisten kanssa, sitä kauemmas mieleni ja sydämeni etääntyi katolisen kirkon eri dogmeista, erityisesti niistä, jotka liittyvät papilliseen vihkimiseen ”pyhän messu-uhrin” ja ”ehtoollisen siunatuimman sakramentin” eli transsubstantiaation yhteydessä.

Katolisessa kielenkäytössä ”pyhä messu-uhri” on Kristuksen ”ristinuhrin” jatkuva muistojuhla ja veretön uudistaminen. Mutta Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset kokonaan ja erityisesti Paavalin kirje heprealaisille osoittivat mielestäni selvästi, että Jeesuksen uhri oli täydellinen uhri. Siitä, mitä hän teki, ei puuttunut mitään. Uhria ei tarvinnut eikä voinut täydentää, toistaa eikä parannella. Hän uhrasi itsensä ”kerta kaikkiaan” (Heprealaisille 7:27, 28).

Totuuden etsintäni jatkuu

Koetellakseni itseäni työskentelin monissa Länsi-Euroopan hiippakunnissa ja arkkihiippakunnissa, New Yorkin arkkihiippakunnassa sekä Alaskassa sijaitsevan Fairbanksin hiippakunnassa. Se oli tuskallinen, yhdeksänvuotinen koetus etsiessäni totuutta. Enimmäkseen olin tekemisissä hallinnollisten asioiden, kirkollisen oikeustieteen ja oikeudenkäytön kanssa. Pysyttelin niin etäällä kuin mahdollista liturgisista menoista ja seremonioista. Suurin haaste oli toistaa päivittäinen messu. Tunteeni olivat pahasti ristiriitaisia, koska en uskonut toistuvaan Kristuksen verettömään uhriin, transsubstantiaatioon enkä siihen, että vaadittiin maanpäällinen, pyhä papisto suorittamaan pätevä ja laillinen transsubstantiaation ”ihme”.

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aikana tämä ”ihme” nostatti kuohuntaa. Hollannin katolisten piispojen johtamat vapaamieliset kannattivat ainoastaan ”transsignifikaatiota” eli sitä, että leipä ja viini vain tarkoittavat eli edustavat Kristuksen ruumista ja verta. Italian katolisten piispojen johtamat äärivanhoilliset sitä vastoin puolustivat vankkumattomasti ”transsubstantiaatiota”, jonka mukaan leivän ja viinin olemus muuttuu messun aikana lausuttavien ”konsekraatiosanojen” avulla oikeaksi ja todelliseksi Kristuksen ruumiin ja veren olemukseksi. Sen vuoksi syntyi sanonta: ”Hollannissa muuttuu kaikki paitsi leipä ja viini, kun taas Italiassa ei muutu mikään paitsi leipä ja viini.”

Katkaisen välini kirkkoon

Koska Kristus ja hänen evankeliuminsa esitettiin tällä tavon väärin, tunsin itseni suunnattoman pettyneeksi ja turhautuneeksi, sillä väärät opit tekivät tyhjäksi tarkoitukseni ylistää Jumalaa ja pelastaa sieluja. Niinpä heinäkuussa 1974 vetäydyin lopulta aktiivisesta palveluksesta anomalla virkavapautta määrittämättömäksi ajaksi. Mielestäni oli epäjohdonmukaista ja vastenmielistä pyytää vapautusta pappeudesta, jolle ei ollut raamatullista perustetta. Pysyttelinkin heinäkuusta 1974 joulukuuhun 1984 eristyksissä. En ollut yhteydessä muihinkaan kristikunnan uskontoihin, koska ne kaikki opettivat vastoin omia päätelmiäni kolminaisuutta, sielun kuolemattomuutta, sitä, että kaikki vanhurskaat ihmiset saavat ikuisen elämän taivaassa, ja päättymätöntä helvetintulen rangaistusta. Katsoin noiden opetusten olevan lähtöisin pakanuudesta.

Sisäinen rauha ja onnellisuus

Uskonnollinen eristyneisyyteni loppui joulukuussa 1984. Koska olin erään Anchoragessa Alaskassa toimivan yrityksen luottoasioita ja tilisaamisia hoitavan osaston johtaja, minun täytyi keskustella useista laskuista erään asiakkaan, Barbara Lerman, kanssa. Hän sanoi, että hänellä oli kiire, koska hänen täytyi mennä ”raamatuntutkisteluun”. Ilmaus ”raamatuntutkistelu” kiinnitti huomioni, ja kysyin häneltä joitakin raamatullisia kysymyksiä. Hän antoi minulle nopeasti ja tehokkaasti Raamattuun perustuvat vastaukset, jotka olivat melko lailla omien päätelmieni mukaiset. Kun Barbara huomasi, että minulla olisi lisää kysymyksiä, hän tutustutti minut Gerald Roncoon, joka oli töissä Jehovan todistajien Alaskan-haaratoimistossa.

Käymämme rakentavat raamatulliset keskustelut toivat minulle sisäistä rauhaa ja onnellisuutta. Näitä ihmisiä olin etsinyt – Jumalan ihmisiä. Rukoilin Jumalalta ohjausta, ja ajan mittaan aloin julistaa Jehovan todistajien kanssa hyvää uutista kastamattomana julistajana. Olin hyvin yllättynyt saatuani tietää, että tämän järjestön päätoimisto oli Brooklynissa New Yorkissa, vain muutaman kilometrin päässä Manhattanilla sijaitsevasta Pyhän perheen kirkosta, jossa olin palvellut (vuosina 1969, 1971 ja 1974) Yhdistyneiden kansakuntien kirkon apulaispappina.

Autan sukulaisiani oppimaan totuuden

Oltuani yhteydessä Anchoragen Jehovan todistajiin puolen vuoden ajan muutin 31. heinäkuuta 1985 Pennsylvaniaan. Siellä sain edun kertoa Jehovan valtakunnan hyvästä uutisesta sisarentyttärelleni Mylene Mendanhalle, joka suoritti biokemian tutkintoa Scrantonin yliopistossa. Hän oli hämmästynyt saatuaan tietää, että etsin Jehovan todistajia, sillä hän oli aiemmin saanut sellaisen väärän käsityksen, että kyseessä oli jokin harhaoppinen lahko. Aluksi hän ei sanonut mitään, koska hän kunnioitti minua setänään ja pappina sekä arvosti akateemisella ja papin uralla hankkimiani saavutuksia.

Seuraavana sunnuntaina Mylene meni katoliseen kirkkoon messuun ja minä menin valtakunnansaliin seuraamaan raamatullista esitelmää ja Vartiotorni-lehden tutkistelua. Samana iltana istuuduimme keskustelemaan; hänellä oli katolinen Jerusalem Bible -raamatunkäännös ja minulla Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös. Näytin nimen Jahve hänen Raamatustaan ja vastaavan nimen Jehova Uuden maailman käännöksestä. Hän oli innoissaan saatuaan tietää, että Jumalalla on nimi ja että hän haluaa meidän kutsuvan itseään sillä. Kerroin hänelle myös, miten epäraamatullisia opit kolminaisuudesta, transsubstantiaatiosta ja sielun kuolemattomuudesta ovat, ja todistin sen hänelle Raamatulla. Hän oli aivan ihmeissään!

Mylenen kiinnostus kasvoi entisestään kertoessani hänelle toivosta elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Sitä ennen hän oli ollut huolissaan siitä, mitä hänelle tapahtuisi kuolemassa. Hän ei pitänyt itseään riittävän pyhänä päästäkseen suoraan taivaaseen, muttei myöskään niin pahana, että joutuisi tuomituksi ikuisen helvetintulen rangaistukseen. Sen vuoksi hänen mielestään ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto oli kiirastuli, jossa hänen täytyisi kärsivällisesti odottaa toisten esittämien rukousten ja messujen lähettävän hänet taivaaseen. Näytettyäni ja selitettyäni hänelle monia raamatunkohtia, jotka käsittelevät toivoa elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, hän oli kuitenkin innokas oppimaan lisää tästä suurenmoisesta hyvästä uutisesta. Mylene tuli kanssani kokouksiin valtakunnansaliin. Aloimme tutkia Raamattua paikallisten Jehovan todistajien kanssa. Pian sen jälkeen vihkiydyimme Jehova Jumalalle, ja meidät kastettiin 31. toukokuuta 1986.

Perheeni – erityisesti vanhin veljeni Orlando – järkyttyi kuultuaan, että olin jättänyt papinvirkani. Hän kääntyi sisareni Myra Lobo Mendanhan puoleen, joka rauhoitti häntä sanomalla: ”Ei kannata hermostua sen vuoksi, sillä Alinio ei olisi jättänyt koko 43 vuoden kovaa työtään ilman hyvää syytä.” Syyskuussa 1987 Myra tuli perheensä kanssa luokseni Wisconsiniin Yhdysvaltoihin. Pystyin helposti osoittamaan heille monien katolisten oppien ja tapojen epäraamatullisen luonteen. He olivat innokkaita oppimaan Raamatun totuuden. Mylene ja minä aloitimme heille viipymättä raamatuntutkistelun. He jatkoivat tutkimistaan muutettuaan Orlandoon Floridaan.

Kokemamme rauha ja onnellisuus saivat meidät kertomaan Jehovan valtakunnan hyvää uutista vanhimmalle sisarelleni Jessie Lobolle, joka asuu Torontossa Kanadassa. Hänelle oli todistettu vuonna 1983. Koska hänen veljensä oli kuitenkin pappi, hän ei ollut uskonut minkään voivan saada häntä muuttamaan uskoaan. Neljä vuotta sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran keskustellut Jehovan todistajien kanssa – saatuaan nyt tietää, että minusta oli tullut Jehovan todistaja ja että Myra ja tämän perhe olivat hyvän uutisen julistajia – hän otti yhteyttä erääseen todistajaan, joka järjesti hänelle viipymättä raamatuntutkistelun. Jessie kastettiin 14. huhtikuuta 1990; Myra, lankoni Oswald ja sisarentyttäreni Glynis kastettiin 2. helmikuuta 1991. He ovat hyvin onnellisia palvellessaan Jehovaa, Korkeinta.

Katolisen kirkon perinteitä kannattavat vanhoilliset ja edistystä ajavat vapaamieliset ovat varmasti älykkäitä ihmisiä. He uskovat tekevänsä Jumalan tahdon. Emme kuitenkaan saa sivuuttaa sitä tosiasiaa, että ”tämän asiainjärjestelmän jumala on sokaissut epäuskoisten mielet, jotta Kristusta – joka on Jumalan kuva – koskevan loistoisan hyvän uutisen valaistus ei säteilisi läpi” (2. Korinttolaisille 4:4). On sen vuoksi selvää, että tämän asiainjärjestelmän viisaus on tyhmyyttä Jumalan edessä (1. Korinttolaisille 3:18, 19). Miten kiitollinen ja onnellinen olenkaan siitä, että Jehova tekee Sanansa täsmällisen tuntemuksen avulla ”tyhmästä viisaan” (Psalmit 19:8).

Katolisena pappina viettämäni 19 vuotta ovat taakse jäänyttä elämää. Nyt todistan Jehovasta. Haluan vaeltaa Jehovan teitä ja seurata hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, Kuningastamme ja Pelastajaamme. Haluan auttaa muitakin tuntemaan Jehovan, jotta hekin voisivat olla arvollisia saamaan ikuisen elämän palkinnon paratiisimaassa tosi Jumalan, Jehovan, ylistykseksi. (Kertonut Alinio de Santa Rita Lobo.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 23]

Valtakunnan avaimet

Ilmauksen ”taivasten valtakunnan avaimet” merkitys selviää siitä, mitä Jeesus sanoi nuhdellessaan uskonnollisia johtajia: ”Olette ottaneet pois tiedon avaimen; itse ette ole menneet sisälle, ja sisälle meneviä te olette estäneet!” (Luukas 11:52.) Matteuksen 23:13 auttaa ymmärtämään, että ”mennä sisälle” viittaa pääsyyn ”taivasten valtakuntaan”.

Jeesuksen Pietarille lupaamat avaimet sisälsivät ainutlaatuisen opetustehtävän, joka avaisi ihmisille erikoistilaisuuden päästä taivaalliseen Valtakuntaan. Pietari käytti tätä etua kolmen eri ryhmän yhteydessä: juutalaisten, samarialaisten ja pakanoiden yhteydessä (Apostolien teot 2:1–41; 8:14–17; 10:1–48; 15:7–9).

Lupaus ei tarkoittanut sitä, että Pietari määräisi taivaalle, mikä olisi sidottua tai mikä päästettyä ja mikä ei, vaan että Pietari olisi taivaan välikappale noiden kolmen nimenomaisen tehtävän suorittamisessa. Jeesus pysyi kuitenkin seurakunnan todellisena Päänä (vrt. 1. Korinttolaisille 11:3; Efesolaisille 4:15, 16; 5:23; Kolossalaisille 2:8–10; Heprealaisille 8:6–13).

[Kuva s. 24]

Alinio de Santa Rita Lobo – nykyään Jehovan todistaja