Missä kuolleet ovat?
”MAA on markkinapaikka, kun taas taivas on koti”, sanovat länsiafrikkalaiset jorubat. Sama ajatus toistuu monissa uskonnoissa. Sanonta tarkoittaa, että maa on kuin tori, jolla viivymme hetken ja lähdemme sitten pois. Tämän uskomuksen mukaan menemme kuollessamme taivaaseen, todelliseen kotiimme.
Raamattukin opettaa, että jotkut menevät taivaaseen. Jeesus Kristus kertoi uskollisille apostoleilleen: ”Isäni talossa on monta asuntoa. – – olen menossa valmistamaan teille sijaa. Ja jos menen ja valmistan teille sijan, niin minä tulen jälleen ja otan teidät kotiin luokseni, jotta tekin olisitte siellä, missä minä olen.” (Johannes 14:2, 3.)
Jeesuksen sanat eivät tarkoita, että kaikki hyvät ihmiset menevät taivaaseen tai että taivas on ihmiskunnan koti. Jotkut otetaan taivaaseen osana järjestelyä, joka liittyy maan hallitsemiseen. Jehova Jumala tiesi, etteivät ihmishallitukset kykenisi milloinkaan hoitamaan maan asioita menestyksellisesti. Sen vuoksi hän järjesti taivaallisen hallituksen eli Valtakunnan, joka ottaisi aikanaan maan hallintaansa ja muuttaisi sen hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaiseksi paratiisiksi (Matteus 6:9, 10). Jeesus olisi Jumalan valtakunnan Kuningas (Daniel 7:13, 14). Joitakin ihmisiä valittaisiin hallitsemaan hänen kanssaan. Raamattu ennusti, että ne, jotka otetaan taivaaseen, olisivat ”valtakunta ja pappeja meidän Jumalallemme” ja he ’hallitsisivat kuninkaina maata’ (Ilmestys 5:10).
Ketkä menevät taivaaseen?
Kun pidetään mielessä se suuri vastuu, jonka nämä taivaalliset hallitsijat kantaisivat, ei ole ihme, että heille on asetettu tiukat vaatimukset. Niiden, jotka menevät taivaaseen, täytyy hankkia täsmällistä tietoa Jehovasta ja totella häntä (Johannes 17:3; Roomalaisille 6:17, 18). Heiltä vaaditaan uskoa Jeesuksen Kristuksen lunastusuhriin (Johannes 3:16). Se ei kuitenkaan vielä riitä. Jumalan täytyy kutsua ja valita heidät Poikansa kautta (2. Timoteukselle 1:9, 10; 1. Pietarin kirje 2:9). Lisäksi heidän täytyy olla kastettuja kristittyjä, jotka ovat ’syntyneet uudelleen’, eli Jumalan pyhä henki on siittänyt heidät (Johannes 1:12, 13; 3:3–6). Heidän tulee myös pysyä nuhteettomina Jumalan edessä kuolemaan saakka (2. Timoteukselle 2:11–13; Ilmestys 2:10).
Lukemattomat miljoonat ihmiset, jotka ovat eläneet ja kuolleet, eivät ole täyttäneet näitä vaatimuksia. Monilla ei ole ollut juuri mahdollisuuksia oppia tuntemaan tosi Jumalaa. Toiset eivät ole koskaan lukeneet Raamattua ja tietävät Jeesuksesta Kristuksesta hyvin vähän, jos ylipäänsä mitään. Nykyään elävien tosi kristittyjenkin joukosta Jumala on valinnut vain harvoja taivaalliseen elämään.
Taivaaseen menevien ihmisten lukumäärä on siksi suhteellisen pieni. Jeesus puhui heistä ”pienenä laumana” (Luukas 12:32). Myöhemmin apostoli Johannekselle paljastettiin, että niiden määrä, jotka ”on ostettu maasta” hallitsemaan Kristuksen kanssa taivaassa, olisi vain 144 000 (Ilmestys 14:1, 3; 20:6). Kyse on todellakin pienestä määrästä verrattuna niihin miljardeihin ihmisiin, jotka ovat eläneet maan päällä.
Ne jotka eivät mene taivaaseen
Mitä niille tapahtuu, jotka eivät mene taivaaseen? Kärsivätkö he jossakin ikuisen kidutuksen paikassa, niin kuin jotkin uskonnot opettavat? Eivät tietenkään, sillä Jehova on rakkauden Jumala. Rakkaudelliset vanhemmat eivät heittäisi lapsiaan tuleen, eikä Jehovakaan kiduta ihmisiä siten. (1. Johanneksen kirje 4:8.)
Suuri enemmistö kuolleista odottaa ylösnousemusta maanpäälliseen paratiisiin. Raamatussa sanotaan, että Jehova loi maan ”asuttavaksi” (Jesaja 45:18). Psalmista julisti: ”Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille.” (Psalmit 115:16.) Maasta – ei taivaasta – tulee ihmiskunnan pysyvä koti.
Jeesus ennusti: ”Tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen [Jeesuksen eli ”Ihmisen Pojan”] äänensä ja tulevat esiin.” (Johannes 5:27–29.) Kristitty apostoli Paavali vakuutti: ”Minulla on Jumalaan kohdistuva toivo, – – että on oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” (Apostolien teot 24:15.) Riippuessaan kidutuspaalussa Jeesus lupasi katuvalle pahantekijälle, että tämä saisi ylösnousemuksen välityksellä elää maallisessa paratiisissa (Luukas 23:43).
Mikä sitten tällä hetkellä on niiden kuolleiden tila, jotka tullaan herättämään eloon maan päälle? Eräs Jeesuksen palveluksen aikana sattunut tapaus auttaa vastaamaan tähän kysymykseen. Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut. Ennen kuin Jeesus meni herättämään Lasaruksen kuolleista, hän sanoi opetuslapsilleen: ”Ystävämme Lasarus on vaipunut uneen, mutta minä menen sinne herättämään hänet unesta.” (Johannes 11:11.) Jeesus siis vertasi kuolemaa uneen – syvään uneen, jossa ei nähdä unia.
Kuolema kuin uni
Muut raamatunkohdat ovat sopusoinnussa sen ajatuksen kanssa, että kuolleet ovat kuin unessa. Niissä ei opeteta, että ihmisillä on kuolematon sielu, joka kuollessa siirtyy henkimaailmaan. Sen sijaan Raamatussa sanotaan: ”Kuolleet eivät tiedä mitään – –. Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt – – ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa [haudassa], jonne olet menevä.” (Saarnaaja 9:5, 6, 10.) Lisäksi psalmista julisti, että ihminen ”tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin” (Psalmit 146:4).
Näissä raamatunkohdissa osoitetaan selvästi, etteivät kuolemaan nukahtaneet voi nähdä tai kuulla meitä. He eivät pysty saamaan aikaan sen paremmin menestystä kuin onnettomuuttakaan. He eivät ole taivaassa eivätkä asu missään esi-isien maassa. He ovat elottomia; heitä ei ole olemassa.
Jumalan säätämänä aikana ne, jotka nukkuvat nyt kuolemassa ja ovat hänen muistissaan, herätetään eloon paratiisimaahan. Silloin maan päällä ei enää ole saasteita eikä muita huolia ja ongelmia, jotka vaivaavat ihmiskuntaa nykyään. Miten riemullista aikaa se tuleekaan olemaan! Paratiisissa heillä on odote elää ikuisesti, sillä psalmissa 37:29 vakuutetaan meille: ”Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.”
[Tekstiruutu s. 6, 7]
LAKKASIN PALVOMASTA KUOLLEITA
”Pikkupoikana avustin isääni hänen esittäessään tavanomaisia uhrejaan kuolleelle isälleen. Kun isäni oli erään kerran parantunut pahasta sairaudesta, oraakkeli käski häntä uhraamaan vuohen, jamssia, kolapähkinöitä ja viiniä isävainajalleen kiitokseksi paranemisestaan. Isää neuvottiin myös vetoamaan kuolleisiin esi-isiinsä sen puolesta, että hän välttyisi enemmiltä sairauksilta ja onnettomuuksilta.
Äitini hankki kaiken tarvittavan uhraamista varten, joka oli määrä suorittaa isoisäni haudalla. Hauta oli paikalliseen tapaan aivan kotimme vieressä.
Ystävät, sukulaiset ja naapurit kutsuttiin seuraamaan uhraamista. Isäni, joka oli pukeutunut tilaisuuden mukaisesti tyylikkääseen asuun, istui tuolilla vastapäätä alttaria. Alttarille oli asetettu pitkä rivi aiemmin uhrattujen vuohien kalloja. Minun tehtävänäni oli kaataa viiniä pullosta pieneen lasiin, jonka ojensin isälleni. Hän vuorostaan valutti sen maahan uhriksi. Isäni kutsui omaa isäänsä kolme kertaa nimeltä ja rukoili tältä vapautusta tulevilta onnettomuuksilta.
Sitten uhrattiin kolapähkinät, ja vuohi teurastettiin ja keitettiin, minkä jälkeen paikalla olleet söivät sen yhdessä. Minäkin söin sitä ja olin myöskin mukana tanssimassa laulun ja rumpujen tahdissa. Isäni tanssi kauniisti ja tarkasti, vaikka vuodet olivatkin jo jättäneet jälkensä häneen. Välillä hän rukoili esi-isiltään siunausta kaikille, jotka olivat läsnä, kun taas me muut vastasimme Ise eli ’niin tapahtukoon’. Katsoin isääni tarkkaavaisesti ja ihaillen sekä kaipasin sitä päivää, jona itse olisin tarpeeksi vanha uhraamaan kuolleille esi-isille.
Monista uhreista huolimatta perheemme ei päässyt rauhaan. Vaikka äidilläni oli kolme elossa olevaa poikaa, yksikään hänen synnyttämistään kolmesta tytöstä ei elänyt kauan, vaan kaikki kuolivat pieninä. Kun äitini oli jälleen raskaana, isäni esitti kaikki uhrit yksityiskohtaisesti, jotta lapsi syntyisi turvallisesti.
Äiti synnytti jälleen tytön. Kahden vuoden kuluttua lapsi sairastui ja kuoli. Isä meni oraakkelin luo, joka sanoi, että joku vihollinen oli vastuussa lapsen kuolemasta. Oraakkeli käski uhraamaan palavan puukappaleen, pullon viiniä ja koiranpennun, jotta lapsen ’sielu’ voisi iskeä takaisin. Palava puukappale oli laitettava haudalle, viini pirskotettava haudan päälle ja koiranpentu haudattava elävänä lähelle hautaa. Tämän tarkoitus oli herättää kuolleen tytön sielu kostamaan hänen kuolemansa.
Vein viinipullon ja palavan puun haudalle, ja isäni toi koiranpennun, jonka hän hautasi oraakkelin ohjeiden mukaan. Me kaikki uskoimme, että seitsemän päivän kuluessa kuolleen tytön sielu tuhoaisi ihmisen, joka oli aiheuttanut hänelle ennenaikaisen kuoleman. Kului kaksi kuukautta, eikä lähistöllä kerrottu kenenkään kuolleen. Uskoni romahti.
Olin tuohon aikaan 18-vuotias. Pian sen jälkeen tapasin Jehovan todistajia, jotka näyttivät minulle Raamatusta, etteivät kuolleet voi tehdä hyvää eivätkä pahaa eläville. Kun Jumalan sanasta oppimani asiat juurtuivat sydämeeni, kerroin isälleni, etten enää voisi käydä hänen mukanaan uhraamassa kuolleille. Aluksi hän oli vihainen minulle, koska hylkäsin hänet, kuten hän asian ilmaisi. Mutta kun hän huomasi, etten halunnut luopua löytämästäni uudesta uskosta, hän ei vastustanut sitä, että palvoin Jehovaa.
Kävin 18. huhtikuuta 1948 vesikasteella vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Siitä lähtien olen palvellut jatkuvasti Jehovaa ja saanut paljon iloa ja tyydytystä, kun olen voinut auttaa muita vapautumaan tavasta palvoa kuolleita esi-isiä, jotka eivät voi auttaa eivätkä vahingoittaa meitä.” (Lähettänyt J. B. Omiegbe, Benin City, Nigeria.)
[Kuva s. 7]
Paratiisimaassa tulee vallitsemaan suuri ilo, kun kuolleet herätetään