Opin kreikantaitoni avulla tuntemaan Jumalan
”NICHOLAS, sinun kannattaisi vakavasti harkita sitä, että alkaisit opiskella kreikkaa.” ”Kyllä, herra Benton, mikäpä siinä”, oli vastaukseni. Silloin elettiin 1950-lukua. Olin kymmenennellä luokalla Phillips Academy -nimisessä yksityiskoulussa, joka toimi Andoverissa, noin 300 kilometriä New Yorkista koilliseen. Olin jo opiskellut latinaa ja ranskaa, mutta nyt opettajani halusi, että alkaisin opiskella myös kreikkaa. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä pidin kovasti kielistä.
Niinpä aloin 11. luokalla opiskella vielä kreikkaa. Huomasin sen hämmästyttävän taipuisaksi, hyvin ilmaisukykyiseksi ja silti erittäin yksinkertaiseksi kieleksi. Havaitsin myös, että siihen on helppoa luoda uusia sanoja. Pian jouduin kreikan lumoihin. Näin alkoi jännittävä matkani kreikan läpi, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mihin se lopulta johtaisi minut.
Phillips Academystä siirryin Princetonin yliopistoon. Viimeisenä yliopistovuotenani päätin, että minusta tulee opettaja, ja valmistuttuani pääsinkin opettajaksi New Hampshiressa toimivaan St. Paul’s -nimiseen episkopaaliseen poikakouluun. Se sopi hyvin taustaani. Olin ollut varttuessani pitkän aikaa kuoropoikana paikallisessa episkopaalisessa kirkossa. Meillä päin arvossa pidetyt ihmiset olivat joko unitaareja tai episkopaaleja. Minut oli juurrutettu lujasti korkeakirkolliseen episkopaalisuuteen, mutta Raamatun ja hengellisten asioiden tuntemukseni oli silti hyvin vaillinainen. Raamattu oli jäänyt muotojumalisuuden jalkoihin. St. Paul’sissa jouduin jälleen täydellisesti sen vaikutuspiiriin. Kaikkien – niin opettajien kuin oppilaittenkin – oli käytävä kappelissa jokaisena arkipäivänä ja kahdesti sunnuntaina.
Opetin siellä latinaa ja kreikkaa neljä vuotta. Oltuani siellä vuoden solmin avioliiton Suzanne-nimisen nuoren naisen kanssa. Seuraavat kolme kesää kuluivat opiskelun merkeissä, minkä jälkeen suoritin kielten maisterintutkinnon latinan ja kreikan kielessä. Harkitessani tohtorin tutkinnon suorittamista sain kirjeen vanhalta kreikanopettajaltani Phillips Academystä. Hän kirjoitti: ”Täällä Andoverissa olisi nyt opettajanpaikka vapaana. Tiedän, että haluaisit edelleen jatkaa opintojasi, mutta etkö sentään tulisi keskustelemaan kanssamme?” Tein työtä käskettyä, ja niin siinä kävi, että siirryin sinne kreikanopettajaksi. Olen siitä pitäen opettanut siellä.
Olimme ehtineet asua uudessa kodissamme vasta kolme viikkoa, kun ovellemme koputettiin. Siellä oli joku nainen, Jehovan todistaja. Hän alkoi tutkia Suzannen kanssa Raamattua. Silloin oli vuosi 1968. Raamatun ohella he tutkivat Vartiotorni-seuran julkaisua, jonka nimenä oli Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Siinä esiintyi eräitä kreikan sanoja alkuperäisessä muodossaan, kuten haades, psykhe ja stauros. Kerran Suzanne tuli luokseni ja kysyi:
”Nicholas, kun tutkin Raamattua, törmäsin Karenin kanssa tällaiseen sanaan. Tarkoittaako stauros todellakin vain paalua?”
”Totta kai. Se on paalu. En tiedä, miten stauros ylipäätään on muuttunut ristiksi. Mutta se nyt ei minua hämmästytä. Kirkkohan on tehnyt tällaista ainakin Konstantinuksen ajoista saakka.”
Myöhemmin tutustuin Karenin mieheen, ja muutaman yleisluonteisen keskustelun jälkeen aloimme tutkia Raamattua säännöllisesti. Se ei kuitenkaan ollut minulle helppoa. Episkopaalisuus ei ollut tutustuttanut minua Raamattuun, eikä se ollut opettanut minua luottamaan siihen. Tarvitsin tutkistelua, joka tyydyttäisi loogisuuden vaatimustani. Oliko järkevää ajatella, että todistajat pystyisivät tarjoamaan sellaista, sillä olivathan he vieroksuttuna vähemmistönä, jota usein halveksittiin ja pilkattiin?
Mutta sen jälkeen muistin, että enemmistö on usein ennenkin pitänyt pilkkanaan vähemmistöjä, jotka ajattelivat eri tavalla, ja on jopa halveksinut ja vainonnut niitä, mutta silti lopulta on ilmennyt, että ne olivat olleet oikeassa. Nykyään ovat Jehovan todistajat samanlaisessa asemassa. He ovat vähemmistönä, he ovat erilaisia, he käyvät ihmisten ovilla, heitä seisoskelee katujen kulmissa tarjoamassa lehtiä, heille virnuillaan, ja usein heitä myös halveksitaan ja vainotaan. Ehkä heitä kannattaisi sittenkin kuunnella – heillähän voi olla jotakin.
Niinpä valitsin sellaisen työhypoteesin eli teorian, että ”kenties Jehovan todistajat voivat osoittaa, kuka Jumala todellisuudessa on”. Teoriani lähtökohtana oli kaksi olettamusta: 1) enemmistö ei välttämättä ole oikeassa ja 2) yleistä mielipidettä lukuun ottamatta minulla ei ollut mitään syytä ajatella, että Jehovan todistajien käsitykset olisivat vääriä. Tarkasteltuamme muutaman kerran Raamattua tajusin, että oli kolmaskin perusolettamus, jota ei voitaisi ohittaa. Otin sen esille kanssani tutkineen todistajan kanssa. Kysyin häneltä: ”Arthur, miten voin olla varma siitä, ettei Raamatun sisältö ole keksittyä?”
”Minäpä tuon sinulle erään kirjan”, hän vastasi.
Hän toi minulle Vartiotorni-seuran niihin aikoihin (vuonna 1969) julkaiseman kirjan Onko Raamattu todella Jumalan sana? Se oli täynnä luonnontieteellisiä ja arkeologisia todisteita sen puolesta, että Raamatun esittämät historialliset tiedot ovat luotettavia, ja siinä tarkasteltiin myös monia toteutuneita ennustuksia, jotka todistivat Raamatun syntyneen Jumalan hengen vaikutuksesta. Kolmas tärkeä olettamus osoittautui siis oikeaksi: Raamatun täytyy olla lähtöisin Jumalasta.
Arthurista ja muista todistajista näki, että he osasivat koota kaikki ne raamatunkohdat, jotka merkittävällä tavalla liittyivät aina johonkin esille otettuun asiaan, ja näin he ’vertailemalla hengellisiä asioita hengellisiin sanoihin’ loivat selkeyttä ja sopusointua aineistoon, joka muutoin näytti epäselvältä tai ristiriitaiselta. (1. Korinttolaisille 2:13) Kysymyksiini vastattiin raamatunkohdilla, palaset sopivat toisiinsa, totuus alkoi saada selkeitä muotoja. Toinen olettamukseni osoittautui myös oikeaksi: todistajat ymmärsivät Raamattua oikein.
Olin jo alkanut käydä todistajien kokouksissa paikallisessa valtakunnansalissa. Seuraavaksi lähdin Arthurin kanssa talosta-taloon-työhön. Muuan nainen, joka oli baptisti, antoi minulle pienen todistajista kertovan lehtisen, jossa piti paljastettaman heidän erheelliset käsityksensä. Se sisälsi useita viittauksia kreikan kieleen. Tämä herätti uteliaisuuteni. Halusin tietää, miten hyvin baptistit osasivat kreikkaa. Hankin heidän lehtisiään muutaman viikon kuluessa lisää, sillä halusin tutustua niihinkin.
Useimmat niistä kiertyivät kolminaisuuden ympärille. Niissä lähdettiin siitä, että kolminaisuus on tosi, ja tämä pyrittiin todistamaan huolellisesti valittujen asiantuntijoiden lausunnoilla. Todistajia vastaan hyökättäessä keskityttiin usein kolminaisuuteen ja näiden julkaisemaan ”Pyhän Raamatun Uuden maailman käännökseen”. Pätevä kääntäjä on tietenkin selvillä siitä, että niin kreikassa kuin englannissakin jotkin sanat voidaan ymmärtää useammalla kuin yhdellä tavalla riippuen asiayhteydestä. Esimerkiksi englannin sana ”bow” voi tarkoittaa mm. kumarrusta, solmuketta tai jousipyssyn kaarta.
Raamattua tutkittaessa kuitenkin tarkastellaan tekstiyhteyden lisäksi myös muita raamatunkohtia, jotta nähtäisiin, miten jotain sanaa käytetään eri yhteyksissä. Näin vastausten etsijälle selviää, nojautuuko hän omiin olettamuksiinsa vai tarjolla oleviin todisteisiin. Huomasin, että näiden lehtisten laatijat usein vääristelevät todisteita. Toisaalta Seura tarkasteli rehellisesti kaikkia tarjolla olevia todisteita ja mahdollisuuksia. Sen jälkeen se esitti johtopäätöksensä, mutta jätti ratkaisun teon lukijalle itselleen. Tutkittuani huolellisesti kiistanalaisia kohtia näin, että Seura oli oikeassa.
Joissakin kohdissa kolminaisuusopin kannattajat selvästi vääristelevät todisteita. Tyypillinen esimerkki tällaisesta lienee Johanneksen 8:58. Siinä Jeesus sanoo: ”Ennen kuin Aabraham oli, minä olen.” (Kuningas Jaakon käännös) Kolminaisuuden kannattajat ottavat Jeesuksen sanoista sanat ”minä olen” ja liittävät ne siihen, mitä Jehova sanoi Moosekselle 2. Mooseksen kirjan 3:14:ssä (Kuningas Jaakon käännöksen mukaan): ”Minä olen se, joka minä olen.” He väittävät, että koska Jeesus ja Jehova kumpikin käyttivät sanoja ”minä olen”, he ovat tämän perusteella yhtä. Pitää toki paikkansa, että Johanneksen 8:58:ssa kreikkalaisen kantasanan merkitys preesensmuodossa on olen.
Silti heidän omissa teologisissa kieliopeissaankin myönnetään seuraava tosiasia: kreikan kielelle on tyypillistä se, että mikäli virkkeessä on jokin mennyttä aikaa osoittava adverbi, siinä preesensmuodossa oleva verbi todennäköisesti käännetään ikään kuin sen tarkoittama toiminta olisi alkanut jo aiemmin ja jatkuisi yhä. Näin on myös ranskassa ja latinassa. Niinpä kun Uuden maailman käännöksessä ei sanota ”minä olen”, vaan ”olen minä ollut”, se kääntää tässä tapauksessa kreikkaa oikein. (Joh. 8:58) Silti kolminaisuuden kannattajat antavat sellaisen kuvan, ettei tällainen olisi edes mahdollista! Aloin nähdä, millä tavalla Seuran parjaajat tosiaan vääristelevät todisteita.
Aloin myös miettiä: jos kerran Seuran asiantuntemukseen voi luottaa kreikan kielen yhteydessä, niin eikö siihen pitäisi voida luottaa myös sen muissa kirjoituksissa? Tämä sai minut todella tutkimaan vakavissani, mikä puolestaan johti siihen, että kävin vuonna 1970 kasteella.
Vuotta ennen tätä Vartiotorni-seura oli julkaissut teoksen nimeltä ”Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten rivienvälinen valtakunnankäännös”. Minulle se merkitsi todella paljon. Kenties se vaikutti enemmän kuin mikään muu siihen, että minusta lopulta tuli Jehovan todistaja. Siinä on jokaisen sivun vasemmalla palstalla alkuteksti, joka on koine-kreikkaa, ja kunkin rivin alla on kirjaimellinen käännös kreikasta englanniksi. Vieressä oikealla palstalla on kullakin sivulla sama teksti nykyenglanniksi, joka on otettu Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksestä. Jälleen sama puolueeton asiantuntemus, jota tämäkin teos ilmensi, teki minuun vaikutuksen.
Kävi muuten niin, että juuri niihin aikoihin, jolloin tämä teos julkaistiin, jouduin pitämään Phillips Academyssä tunteja, joilla perehdyttiin Uuden testamentin kreikkaan. En ollut oppinut kreikkaani teologilta, jonka tehtävänä oli opettaa Uuden testamentin kreikkaa, ja siitä todennäköisesti johtui, että pystyin suhtautumaan Raamatun kreikkaan viileämmin ja asiallisemmin. Kykenin suhtautumaan erilaisiin sanoihin ennakkoluulottomasti, vapaana perinnäisistä ja opillisista käsityksistä.
Tällaiset ennakkokäsitykset voivat tehdä ihmisen silmät näkemättömiksi ja korvat kuulemattomiksi, sillä tutkiessaan tällainen ihminen etsii vain vahvistusta sille, mihin hän jo uskoo – ainoastaan sen hänen silmänsä näkevät ja korvansa kuulevat. Häntä ei kiinnosta se, miltä kokonaisuus näyttää, vaan ainoastaan se, mikä sellaisenaan tai vääristeltynä voisi tukea hänen ennakkokäsityksiään.
Sivumennen sanoen useimmat niistä teologeista, jotka olen tavannut, eivät kovinkaan hyvin tunne kreikan kieltä. ”Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten rivienvälinen valtakunnankäännös” kuitenkin edustaa ensiluokkaista kreikantuntemusta. Sellainen ihminen, joka ei kunnolla osaa kreikkaa, pystyy kyllä halutessaan paneutumaan sen avulla syvällisestikin Raamatun kreikkaan. Minusta se on niitä Vartiotorni-seuran kirjallisuuden helmiä, jotka ovat jääneet kovin vähälle huomiolle.
Vielä jokunen sana siitä, mitä Jehovan todistajaksi tuleminen on merkinnyt minulle. Paitsi että Seuran korkeatasoiset teokset – varsinkin ne jotka liittyvät Raamatun kreikkaan – auttoivat minua paljon, minuun vaikutti myös suuresti se aika, jota silloin elettiin. Moni muistaa vielä hyvin, millaista elämä oli vuosina 1968, 1969 ja 1970. Olin kallellani hippiliikkeeseen päin, sillä en pitänyt siitä, mitä maani tuolloin teki, enkä liioin siitäkään, mitä vakiintunut järjestelmä teki. En toisaalta tuntenut vetoa LSD:n käyttämiseen enkä marihuanan polttamiseen. Hipeillä ei ollut todellista ratkaisua ongelmiin. Eikä sitä ollut vallitsevalla järjestelmälläkään. Etsin parempia vastauksia, enemmän mieltä ja sisältöä, jotakin suurempaa tarkoitusta kaikelle olevaiselle.
Elämän täytyy olla muutakin kuin opettamista tai vakuutusten myymistä tai jotakin muuta vastaavaa. Elämä ei ole vain kirjoja: se on ihmisiä. Ei pelkästään sellaisia ihmisiä, jotka käytyään ensin kalliita yksityiskouluja opiskelevat vanhoissa maineikkaissa yliopistoissa, kuten itsekin olin tehnyt. Ja silti jotakin puuttui. Etsin jotakin mikä olisi suurempaa kuin se, mihin useimmat tyytyivät, jotakin millä on todellista arvoa.
Löysin etsimäni Raamatun totuudesta. Raamattu antaa elämälle tarkoituksen, kun se sanoo, että tulee rakastaa Jumalaa ja rakastaa ihmisiä. Tämä totuus sai minut kiinnittämään huomiota ihmisiin. Ihmisiin, jotka ovat autonasentajia, ojankaivajia, rautatieinsinöörejä. Ihmisiin, jotka ovat niin erilaisia kuin ihmiset vain voivat olla. Ihmisiin, joihin en olisi tutustunut millään muulla tavalla. Eikä se jäänyt pelkästään tutustumiseksi, sillä opin myös tuntemaan heidät ja rakastamaan heitä.
Näinhän Jeesuskin toimi, eikö niin? Hänelle olivat tärkeitä ihmiset. Hän viihtyi ihmisten seurassa. Hän oli kiinnostunut ihmisten tarpeista. Hän oli kiintynyt ihmisiin. Samoin oli Paavali. Paavalin kirjeissä on paljon neuvoja siitä, miten ihmiset voivat tulla toimeen toistensa kanssa. Erään kerran sanoin mielessäni: ”Jos ihmisiä aletaan taas lähettää keskitysleireille, haluan mennä sinne niiden kanssa, joista pidän. Päästäkää minutkin sisään!”
Ajattelin: ”Jos tulee sellainen aika, jolloin minunkin täytyy valita puoleni, niin on vain kaksi vaihtoehtoa. Minä joko liityn järjestelmään, joka vainoaa, tai niihin, joita vainotaan.” Halusin olla niiden joukossa, jotka soveltavat Raamatun periaatteita ja puolustavat vanhurskautta, maksoi se heille sitten mitä tahansa.
Olin katsellut asioita riittävän kauan puhtaasti tieteellisestä, älyllisestä näkökulmasta. Nyt oli aika antaa tunteille niille kuuluva sijansa. Nämä ihmiset tekivät juuri näin. He elivät siten. Halusin olla heidän kanssaan. En minkään päivämäärän takia, en Harmagedonin takia enkä oman nahkani pelastamiseksi. Sydämeni ääni vaati minua. Nämä ihmiset ovat oikeassa. Muut ryhmät ovat väärässä. Haluan olla siellä, missä asiat ovat oikein.
Tällaisia ajatuksia risteili mielessäni mennessäni eräänä aamuna suihkuun, ja tuolloin päätin sydämessäni vihkiytyä palvelemaan Jehova Jumalaa. Olen niitä ihmisiä, joiden täytyi selvittää itselleen ensin asioitten älyllinen puoli; vasta sen jälkeen pystyin siirtymään sydämellä käsitettäviin asioihin. Vihkiytymiseni lähtökohtana oli luja, tietoon perustuva usko. Tämä tieto, tuntemus on niin tärkeää, että siitä sanotaan: ”Tämä merkitsee ikuista elämää, että he hankkivat sinun tuntemustasi, ainoan tosi Jumalan, ja hänen tuntemustaan, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.” – Johannes 17:3.
Elämäni on näin saanut tarkoituksen, ja se lepää nyt rakkauden perustuksella, joka koostuu rakkaudesta Jehovaan, rakkaudesta Jeesukseen ja rakkaudesta ihmisiin, jotka rakastavat Jehovaa ja Jeesusta. – Kertonut Nicholas Kip.
[Huomioteksti s. 11]
”Se on paalu. En tiedä, miten stauros ylipäätään on muuttunut ristiksi”
[Huomioteksti s. 12]
Häntä kiinnostaa ainoastaan se, mikä sellaisenaan tai vääristeltynä voisi tukea hänen ennakkokäsityksiään
[Tekstiruutu s. 14]
Mitä eräät kreikan kielen tuntijat ovat sanoneet Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksestä
”Olen kiinnostunut lähetystyöstänne ja sen maailmanlaajuisuudesta ja olen hyvin mieltynyt tähän vapaaseen ja voimakkaaseen käännökseen. Se ilmentää laajaa, tervettä ja vakavasti otettavaa asiantuntemusta, kuten voin vakuuttaa.” – 8. joulukuuta 1950 päivätty kirje, jonka oli lähettänyt raamatunkääntäjä Edgar J. Goodspeed. Hänen työtään on erään nykyaikaisen raamatunkäännöksen (An American Translation) ”Uusi testamentti”.
”Käännös on ilmeisesti taitavien ja älykkäiden oppineitten työtä, jotka ovat koettaneet tuoda esiin niin paljon kreikkalaisen tekstin todellisesta merkityksestä kuin englannin kieli pystyy ilmaisemaan.” – Heprean ja kreikan tuntija Alexander Thomson lehdessä The Differentiator, huhtikuu 1952, s. 52–57.
”Tämä Uuden testamentin käännös on osoitus siitä, että liikkeen oma asiantuntemus riittää monista Raamatun kääntämisen ongelmista selviytymiseen.” – Andover Newton Quarterly, tammikuu 1963.
”Tämän Uuden testamentin käännöksen on laatinut komitea, jonka jäsenten henkilöllisyyttä ei ole paljastettu – komitea, jolla on ollut harvinaisen hyvä kreikantuntemus.” – Andover Newton Quarterly, syyskuu 1966.
”Tämä ei ole mikään tavallinen rivienvälinen käännös: tekstin koskemattomuus on säilytetty, ja sen alla on vain kreikkalaisen sanan perusmerkitys englanniksi. – – Tarkastettuani tämän käännöksen annoin sen aputekstiksi useille kiinnostuneille opiskelijoille, jotka lukevat toista vuotta kreikkaa. – – nimettömän komitean tekemä käännös on kauttaaltaan ajanmukainen ja johdonmukaisen täsmällinen. – – Lyhyesti sanoen kun Jehovan todistaja tulee ovelle, yhtä lailla klassisten kielten tuntija, kreikan kielen opiskelija tai raamatuntutkija tekisi hyvin kutsumalla hänet sisään ja tilaamalla itselleen tämän käännöksen.” – The Classical Journal, huhti-toukokuu 1974, Nebraskan yliopistossa työskentelevän Thomas N. Winterin arvostelu ”Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten rivienvälisestä valtakunnankäännöksestä”.
[Kuva s. 10]
Nicholas Kip pitämässä kreikantuntia
[Kuva s. 13]
Nicholas ja hänen vaimonsa Suzanne tutkimassa ”Rivienvälistä valtakunnankäännöstä”