Ylistystä vai imartelua?

JOKU sanoo sinulle: ”Uusi kampauksesi näyttää upealta!” Ylistääkö hän aidosti, vai imarteleeko hän? ”Tuo puku on kuin tehty sinulle!” Ylistystä vai imartelua? ”Tämä on herkullisin ateria, minkä olen koskaan syönyt!” Kiitosta vai imartelua? Kun joku lausuu meille tällaisia kohteliaisuuksia, saatamme miettiä, ovatko ne todella vilpittömiä ja totuudenmukaisia vai onko niin, että puhuja haluaa vain miellyttää meitä, vaikkei hän välttämättä itse ole sanojensa takana.

Mistä tiedämme, onko se, mitä meille sanotaan, aitoa ylistystä vai imartelua? Onko sillä väliä? Emmekö vain voi ottaa sitä todesta ja nauttia sen tuomasta mielihyvästä? Entä kun me kehumme muita? Olemmeko koskaan tutkineet vaikuttimiamme? Näiden kysymysten ajatteleminen voi auttaa meitä olemaan tarkkanäköisiä ja käyttämään kieltämme siten, että se tuo ylistystä Jehova Jumalalle.

Ylistyksen ja imartelun määritelmiä

Suomen kielen perussanakirja määrittelee ylistämisen hartaaksi kiittämiseksi tai kehumiseksi ja hengellisessä merkityksessä kiitollisuuden ja kunnioituksen ilmaisemiseksi. Jälkimmäinen merkitys viittaa selvästikin vain Jehova Jumalalle osoitettuun ylistykseen. Se kuuluu erottamattomasti tosi palvontaan, kuten henkeytetty psalmista kehottaa: ”Sillä [se] on hyvä – – se on miellyttävää – ylistäminen on sopivaa.” ”Jokainen hengittävä ylistäköön Jahia.” (Psalmit 147:1; 150:6.)

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ihmisiä voisi ylistää. Näin voidaan tehdä kiitoksen, hyväksymyksen tai myönteisen arvion merkityksessä. Jeesuksen vertauksessa isäntä sanoo palvelijalleen: ”Hyvin tehty, hyvä ja uskollinen orja!” (Matteus 25:21.)

Toisaalta imartelu on valheellista, vilpillistä tai liiallista ylistämistä, ja imartelijan mielessä ovat usein hänen omat etunsa. Teennäisen kiitoksen tai mielistelyn tarkoituksena on päästä toisen suosioon, saada aineellista hyötyä tai synnyttää velvollisuudentunne imartelijaa kohtaan. Imartelijoiden vaikuttimena on siis itsekkyys. Juudaan kirjeen 16. jakeen mukaan ”he mielistelevät ihmisiä oman etunsa tähden” (vuoden 1938 kirkkoraamattu).

Raamatullinen näkemys

Mikä on raamatullinen näkemys toisten ihmisten ylistämisestä? Jehova antaa meille mallin jäljiteltäväksi tässä asiassa. Raamatussa kerrotaan, että meitä ylistetään, jos teemme Jehovan tahdon. Apostoli Paavali sanoo, että ”kukin saa kiitoksensa Jumalalta”. Pietari kertoo, että uskomme koeteltu laatu ”todettaisiin ylistyksen – – aiheeksi”. Se että Jehova ylistää ihmisiä, osoittaa siis, että aito ylistäminen on huomaavaista, rakkaudellista ja hyödyllistä eikä sitä pitäisi sivuuttaa. (1. Korinttilaisille 4:5; 1. Pietarin kirje 1:7.)

Voimme Raamatun mukaan saada ylistystä myös hallitusviranomaisilta, jotka panevat merkille hyvän käytöksemme ja kiittävät meitä vilpittömästi. ”Tee jatkuvasti hyvää”, siinä sanotaan, ”niin saat siltä kiitosta.” (Roomalaisille 13:3.) Meitä voivat ylistää myös ihmiset, jotka ovat vilpittömästi sitä mieltä kuin sanovat olevansa ja joilla ei ole taka-ajatuksia. Henkeytetty Raamattu sanoo Sananlaskujen 27:2:ssa: ”Ylistäköön sinua vieras eikä oma suusi.” Tämän mukaan on sopivaa ottaa vastaan ylistystä ihmisiltä.

Toisin on imartelemisen tai sen kuuntelemisen laita. Miksi imarteleva puhe on Jehovasta niin epämieluista? Ensinnäkään se ei ole vilpitöntä, ja Jehova tuomitsee vilpillisyyden (vrt. Sananlaskut 23:6, 7). Se ei myöskään ole rehellistä. Kuvaillessaan ihmisiä, jotka varmasti joutuvat Jumalan epäsuosioon, psalmista sanoo: ”He eivät muuta tee kuin valehtelevat toisilleen, imartelevin huulin, puhuvat kavalin sydämin. Hävittäköön Jahve kaikki imartelevat huulet.” (Psalmit 12:2, 3, Jerusalem Bible.)

Imartelu on ennen kaikkea rakkaudetonta. Sen vaikuttimena on itsekkyys. Puhuttuaan imartelijoista psalmista Daavid lainaa heitä ikään kuin he sanoisivat: ”Kielellämme me pääsemme voitolle. Meillä on huulemme. Kuka on meille herra?” Jehova kuvailee tällaisia itsekkäitä ihmisiä ’ahdistettujen ryöstäjiksi’. He ovat käyttäneet imartelevaa kieltään toisten rakentamisen sijasta näiden ryöstämiseen ja ahdistamiseen. (Psalmit 12:4, 5.)

Imartelu on ansa

”Toveriaan imarteleva voimakas mies levittää vain verkkoa hänen askeleilleen.” Näin sanoo viisas kuningas Salomo, ja miten oikeassa hän onkaan! (Sananlaskut 29:5.) Fariseukset yrittivät virittää ansan Jeesukselle imartelemalla häntä. He sanoivat: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totuudellinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa etkä välitä kenestäkään, sillä sinä et katso ihmisten ulkonäköön.” Miten aseista riisuvalta se kuulostikaan! Jeesus ei kuitenkaan antanut heidän lipevän puheensa hämätä itseään. Hän tiesi, etteivät he uskoneet hänen totuudelliseen opetukseensa, vaan koettivat vain saada hänet ansaan hänen puhuessaan kiistanalaisesta keisarille suoritettavasta veronmaksusta. (Matteus 22:15–22.)

Jyrkkänä vastakohtana Jeesukselle oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt kuningas Herodes. Hänen pitäessään julkista puhetta Kesarean kaupungissa ihmiset vastasivat siihen: ”Jumalan ääni eikä ihmisen!” Herodes ei ojentanut kansaa tuollaisesta räikeästä, valheellisesta ylistämisestä, vaan hyväksyi imartelun. Jehovan enkeli pani samassa täytäntöön rangaistuksen, kun Herodekseen tuli matoja ja hän sen johdosta kuoli. (Apostolien teot 12:21–23.)

Kypsä kristitty tunnistaa imartelun valppaasti siksi, mitä se on. Seurakunnan vanhinten tulisi olla erityisen varuillaan silloin, kun joku oikeusasiassa mukana oleva henkilö on ylen ihaileva, kenties jopa siinä määrin, että vertailee vanhinta johonkin toiseen vanhimpaan ja sanoo sitä, jolle hän puhuu, paljon ystävällisemmäksi ja myötätuntoisemmaksi.

Raamatussa osoitetaan selvästi, mihin muuhun paulaan imartelu voi johtaa, kun siinä kuvaillaan, miten viettelijätär houkuttelee nuorenmiehen moraalittomuuteen (Sananlaskut 7:5, 21). Tämä varoitus pätee nykyäänkin. Monet niistä, jotka erotetaan kristillisestä seurakunnasta vuosittain, erotetaan moraalittoman käytöksen vuoksi. Onko lankeaminen törkeään syntiin voinut tällaisissa tapauksissa alkaa imartelusta? Koska ihmiset haluavat kovin mielellään, että heitä kiitetään ja että heistä puhutaan hyvää, imartelevien huulten lipevä puhe voi heikentää kristityn kykyä vastustaa sopimatonta käytöstä. Kun sellaista ei varota, seuraukset voivat olla vakavat.

Suojakeinoja imartelua vastaan

Imartelu hivelee imarreltavan itserakkautta tai turhamaisuutta. Se antaa helposti ihmiselle todellisuutta paremman kuvan hänen arvostaan, niin että hän alkaa pitää itseään jollain tavalla muita parempana. Filosofi François de La Rochefoucauld vertasi imartelua väärään rahaan, ”joka kelpaa vain meidän turhamaisuutemme toimesta”. Siksi voimme suojautua noudattamalla apostoli Paavalin todellisuudentajuista kehotusta: ”Sanon jokaiselle teidän joukossanne olevalle, ettei tule ajatella itsestään enempää kuin on tarpeellista ajatella, vaan tulee ajatella tervemielisesti, kunkin sen mukaan, minkä määrän Jumala on hänelle uskoa jakanut.” (Roomalaisille 12:3.)

Vaikka olemme luonnostamme taipuvaisia haluamaan kuulla sellaista, mikä miellyttää korviamme, niin todellisuudessa tarvitsemme enimmäkseen Raamattuun perustuvaa neuvontaa ja kuritusta (Sananlaskut 16:25). Kuningas Ahab halusi kuulla vain itselleen mieluisia asioita; hänen palvelijansa jopa pyysivät profeetta Mikajalta, että tämän sanasta tulisi ”sellainen sana kuin jonkun heistä [Ahabin imartelevista profeetoista], ja sinun on puhuttava hyvää” (1. Kuninkaiden kirja 22:13). Jos Ahab olisi ollut halukas kuuntelemaan suoraa puhetta ja muuttamaan kapinallista toimintatapaansa, hän olisi voinut ehkäistä Israelin hirvittävät menetykset taistelussa sekä oman kuolemansa. Meidän tulisi oman hengellisen hyvinvointimme vuoksi osoittaa nopeasti vastakaikua lujalle mutta rakkaudelliselle neuvonnalle, jota nimitetyt kristityt vanhimmat antavat auttaakseen meitä pysymään totuuden suoralla polulla, eikä etsiä ihmisiä, jotka yhtenään kertovat meille, miten ihania olemme, ja kutkuttavat näin korviamme imartelevalla puheella! (Vrt. 2. Timoteukselle 4:3.)

Kristityt eivät koskaan, eivät mistään syystä, halua turvautua imarteluun. He rukoilevat päättäväisesti uskollisen Elihun tavoin: ”En pidä kenenkään puolta enkä ketään ihmistä imartele. Sillä en osaa imarrella; silloin Luojani ottaisi minut kohta pois.” Tällöin he voisivat Paavalin tavoin sanoa: ”Emmehän ole minään aikana esiintyneet imartelevin puhein – – emmekä ahneutta verhoavassa valepuvussa.” (Job 32:21, 22, KR-38; 1. Tessalonikalaisille 2:5, 6.)

Kiitosta silloin kun se on paikallaan

Henkeytetty sananlasku osoittaa, että kiitos voi toimia kuin koetinkivi, sanoessaan: ”Sulatin on hopeaa varten ja upokas kultaa varten, mutta ylistys koettelee luonteen.” (Sananlaskut 27:21, The New English Bible.) Ylistys voi tosiaan ruokkia ylemmyyden tai ylpeyden tunteita, mikä vie ihmisen tuhoon. Toisaalta se voi paljastaa hänen vaatimattomuutensa ja nöyryytensä, mikäli hän tunnustaa olevansa kiitollisuudenvelassa Jehovalle mistä tahansa tekemästään, mikä on tuonut hänelle kiitosta.

Vilpitön kiitos sen arvoisesta käytöksestä tai saavutuksista rakentaa niin kiitoksen esittäjää kuin sen saajaakin. Se kasvattaa lämmintä, tervettä arvostusta toinen toistamme kohtaan. Se kannustaa tähtäämään ylistettäviin päämääriin. Ansaittu kiitos voi saada nuoret haluamaan työskennellä lujemmin. Se saattaa auttaa heitä muovaamaan luonnettaan, kun he pyrkivät elämään heille asetettujen normien mukaan.

Karttakaamme siksi imartelua, niin sen esittämistä kuin sen vastaanottamistakin. Olkaamme nöyriä saadessamme kiitosta. Ja ylistäkäämme anteliaasti ja kokosydämisesti – Jehovaa säännöllisesti palvonnassamme ja muita vilpittömästi tervehenkisen kiitoksen ja arvostuksen ilmauksin – koska muistamme, ”miten hyvä onkaan sana oikeaan aikaan”! (Sananlaskut 15:23.)