’Soiva messinki tai kalskahteleva symbaali’

Kuka haluaa pitää vain suurta melua? ”Jos – – minulla ei ole rakkautta”, sanoo apostoli Paavali, ”minusta on tullut soiva messinkipala tai kalskahteleva symbaali.” (1. Korinttolaisille 13:1) Paavali oli juuri tähdentänyt sitä, että on tarpeellista käyttää Jumalan hengen kautta saatuja erityislahjoja koko kristillisen seurakunnan hyödyksi. Jos rakkaus puuttuisi, ylpeys ja ylimielisyys voisivat aikaansaada sen, että kristitystä tulisi kuin kovaäänistä, rämisevää, korvia huumaavaa melua, joka herättäisi vastenmielisyyttä sen sijaan että se vetäisi puoleensa. – Ks. 1. Korinttolaisille 12:4–9, 19–26.

Me ymmärrämme helposti ajatuksen lähellämme kalskahtelevasta symbaalista, mutta entä Paavalin toinen kuvaus, ”soiva messinkipala” (kreikaksi khal·kosʹ e·khonʹ)? Jotkut ovat kääntäneet tämän sanoilla ”äänekäs kumistin” (Today’s English Version) ja ”kaikuva kumistin” (New International Version). William Harris osoittaa Biblical Archaeology Review -lehdessä olevassa kirjoituksessaan, että sana e·khonʹ on alkuisin samasta juurisanasta kuin englannin kielen sana ”echo” ’kaiku’, mistä niin ollen on lähtöisin ajatus kaikumisesta. Hän kuitenkin sanoo edelleen: ”Substantiivia khalkos käytetään kuvailemaan monenlaisia pronssiksi eli vaskeksi kutsutusta kuparin ja tinan sekoituksesta valettuja esineitä: haarniskoja, veitsiä, patoja, peilejä, rahoja ja muistolevyjä. Mutta ei ole mitään todisteita siitä, että tuota sanaa olisi käytetty kuvaamaan jotakin soitinta.” Mitä hän niin ollen ehdottaa?

Hän viittaa kirjaan, jonka on kirjoittanut ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua elänyt arkkitehti Vitruvius. Vitruvius kirjoitti äänen kuuluvuuden ongelmasta, mikä ilmeni teattereissa, jotka oli rakennettu sellaisista materiaaleista kuin marmori, ja sanoi, että äänen kuuluvuuden lisäämiseen käytettiin erityisiä kaikuvia esineitä, joita kutsuttiin nimellä e·kheiʹa. Nämä olivat pronssista valettuja kaikuvia maljakoita, jotka oli aseteltu amfiteatterin takaosaan vahvistamaan ja suuntaamaan ääntä. Jotkin näistä tuotiin Roomaan Korintossa sijainneesta ryöstetystä teatterista satakunta vuotta ennen kuin Paavali kirjoitti kirjeensä Korinton seurakunnalle.

Kertoman mukaan Platon puhui pronssisesta maljakosta, joka kaikui loputtomiin kuten eräät tyhjänpäiväiset puhujat. Tämä on sopusoinnussa tunnetun sananparren kanssa, jonka mukaan ”tyhjät tynnyrit kolisevat eniten”. Paavalilla on voinut olla mielessään samanlainen ajatus, kun hän puhui niistä, jotka tekivät erityislahjoistaan suuren numeron mutta joilta puuttui kaikkien aikojen suurin lahja: rakkaus. Heidän puheensa kaikui kovaäänisesti, mutta sillä ei ollut mitään todellista sisältöä. Se kuulosti pikemminkin räikeältä, epäsointuiselta melulta kuin miellyttävältä, puoleensavetävältä ääneltä. Entä miten on sinun laitasi? Onko sinun tekojesi ja puheesi vaikuttimena rakkaus, vai oletko sinä kuin kumiseva pronssi tai kalskahteleva symbaali?