ALAMAISUUS

Halukkuutta olla alamainen yläpuolellaan oleville, alistua lakeihin tai joihinkin nimenomaisiin järjestelyihin tai taipua niiden edessä. Siihen liittyy Jeesuksen Kristuksen alistuminen Isänsä alaisuuteen (1Ko 15:27, 28), kristillisen seurakunnan alamaisuus Jeesukselle (Ef 5:24) ja Jumalalle (Hpr 12:9; Ja 4:7), yksityisten kristittyjen alamaisuus niille, jotka ottavat johdon seurakunnassa (1Ko 16:15, 16; Hpr 13:17, Rbi8, alav.; 1Pi 5:5), kristittyjen naisten alamaisuus seurakunnan opetusjärjestelylle (1Ti 2:11), orjien alamaisuus omistajilleen (Tit 2:9; 1Pi 2:18), vaimojen alamaisuus aviomiehelleen (Ef 5:22; Kol 3:18; Tit 2:5; 1Pi 3:1, 5), lasten alamaisuus vanhemmilleen (1Ti 3:4; vrt. Lu 2:51; Ef 6:1) ja hallittavien alamaisuus hallitsijoille tai esivalloille (Ro 13:1, 5; Tit 3:1; 1Pi 2:13). (Ks.  ESIVALLAT; JOHTOASEMA; TOTTELEVAISUUS.)

Alamaisuuteen eli alistuvaisuuteen, jota kristitty osoittaa ihmisiä kohtaan, liittyy omatunto, ja sitä hallitsee hänen suhteensa Jumalaan. Kun alamaisuus siis johtaisi Jumalan laista tinkimiseen tai sen rikkomiseen, täytyy totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä (Ap 5:29). Niinpä Paavali ja Barnabas ’eivät alistumalla antaneet myöten’ valeveljille, jotka vastoin Jumalan paljastettua tarkoitusta väittivät pelastumisen edellyttävän ympärileikkausta ja Mooseksen lain vaatimusten noudattamista (Ga 2:3–5; vrt. Ap 15:1, 24–29).

Toisen korinttilaiskirjeen 9:13:ssa osoitetaan avustusten antamisen köyhille kristityille tovereille olevan todiste siitä, että ihminen on alistuvainen hyvälle uutiselle, koska varattomien uskonveljien auttaminen on kristityn velvollisuus (Ja 1:26, 27; 2:14–17).