VAINO

Ihmisten tahallinen ahdistaminen tai vahingoittaminen yhteiskunnallisen aseman, rodun tai uskonnon ja uskonnollisten käsitysten vuoksi; viimeksi mainitussa tapauksessa tarkoitus on tukahduttaa nuo käsitykset ja estää niiden leviäminen uusien käännynnäisten keskuuteen. Heprealainen verbi ra·dafʹ ja kreikkalainen verbi di·ōʹkō, jotka merkitsevät ’vainota’, voidaan kääntää myös vastineilla ”ajaa takaa, sännätä perään” (2Mo 15:9; 5Mo 1:44; Lu 17:23).

Vainoa on monenlaista. Se voi olla herjaamista, pilkkaa ja loukkauksia (2Ai 36:16; Ap 19:9), tai siihen voi liittyä taloudellista painostusta (Il 13:16, 17), ruumiillista vahingoittamista (Mt 27:29, 30; Ap 5:40), vankeutta (Lu 21:12; Ap 16:22–24), vihaa ja jopa kuolema (Mt 24:9; Ap 12:2). Sitä voivat edistää uskonnolliset johtajat (Mr 3:6; Ap 24:1, 27), tai sen aiheuttajia voivat olla sellaiset, jotka eivät ole perillä tosiasioista (1Mo 21:8, 9; Ga 4:29), tietämättömät ihmiset (1Ti 1:13) tai järjettömät, fanaattiset väkijoukot (Lu 4:28, 29; Ap 14:19; 17:5). Mutta usein nämä kaikki ovat vain voimakkaampien ja pahanilkisempien yllyttäjien – näkymättömien pahojen henkivoimien – välikappaleita (Ef 6:11, 12).

Ensimmäisessä profetiassa, 1. Mooseksen kirjan 3:14, 15:ssä, Jehova Jumala ennusti vihollisuuden, joka tulisi vallitsemaan ”käärmeen” ja ”naisen” ja heidän ’siementensä’ välillä. Koko Raamattu todistaa tämän profetian täyttymisestä. Jeesus sanoi selvästi käärmeen olevan Saatana Panettelija, ja samalla hän kertoi niille, jotka vainosivat häntä, että he olivat ’isästään Panettelijasta’ ja näin ollen hänen ”siementään” (Joh 8:37–59). Ilmestyskirjassa osoitetaan, että tällainen vaino jatkuu siihen saakka, kun Kristus ottaa hallitusvallan, ja jopa jonkin aikaa sen jälkeen, sillä kun Saatana ja hänen enkelinsä heitetään maan päälle, lohikäärme ’vainoaa naista ja käy sotaa hänen siemenensä jäljellä olevia vastaan, jotka tottelevat Jumalaa ja todistavat Jeesuksesta’ (Il 12:7–17). Eräs huomattava välikappale, jota Saatana on käyttänyt kautta historian, on ”peto”, vertauskuvallinen hahmo, jota selitetään artikkelissa ELÄIMET, VERTAUSKUVALLISET (Il 13:1, 7); toinen on ”Suuri Babylon”, jota käsitellään sen nimisessä artikkelissa (Il 17:5, 6). Saatanan vihamielisyys niitä kohtaan, jotka pyrkivät tekemään vanhurskaasti Jumalan tahdon, ja se, että hän on käyttänyt em. välikappaleita, on ollut nähtävissä kaikkina raamatullisina aikoina, kuten seuraava historiallinen katsaus osoittaa.

Historia. Jeesuksen mukaan uskonnollisen vainon historia ulottuu aina Aadamin poikaan Kainiin saakka (1Mo 4:3–8; Mt 23:34, 35). Kain surmasi veljensä Abelin ”paholaisen”, Saatana Panettelijan, vaikutuksesta (1Jo 3:12). Abelin kuolemaan liittynyt kiistakysymys keskittyi Jehovan uskolliseen palvontaan (Hpr 11:4). Job, Jumalan mies, jonka nimi merkitsee ’vihamielisyyden kohdetta’, joutui aikanaan Saatanan alullepaneman pahanilkisen vainon kohteeksi. Jobin vaimo ja hänen kolme ystäväänsä olivat tietoisesti tai tietämättään vain välineitä, joita tämä Jumalan ja ihmisen päävihollinen käytti. (Job 1:8–2:9; 19:22, 28.)

Aika ajoin Juudan ja Israelin hallitsijat aiheuttivat paljon kärsimyksiä Jumalan erikoisedustajille. Esimerkiksi kuningas Saul teki Daavidista (’Jumalan sydämen mukaisesta miehestä’; Ap 13:22) vihansa pääkohteen (1Sa 20:31–33; 23:15, 26; Ps 142:6). Ahabin ja Isebelin hallituskaudella monet Jehovan profeetat pakotettiin piileskelemään pakolaisina tai heidät surmattiin (1Ku 18:13, 14; 19:10). Kuningas Manasse vuodatti ”erittäin paljon viatonta verta” (2Ku 21:16). Kuningas Jojakim surmasi Urian, ”Jehovan nimessä profetoivan miehen” (Jer 26:20–23). Jeremia kärsi paljon vainoa hallitusviranomaisten käsissä (Jer 15:15; 17:18; 20:11; 37:15, 16; 38:4–6). Koska Jehovan kansa Israel oli uskoton hänelle, hän antoi muiden kansakuntien toisinaan vainota sitä, jopa siinä määrin, että ne veivät sen pakkosiirtolaisuuteen (5Mo 30:7; Va 1:3).

Hallituksen säädöksellä laillistettu väkivaltainen vaino kohdistettiin Jehovaa kohtaan nuhteettomina pysyneisiin muulloinkin, esim. silloin, kun kolme heprealaista heitettiin tulipätsiin ja kun Daniel heitettiin leijonien eteen (Da 3:13–20; 6:4–17). Persian kuninkaan Ahasveroksen hallituskaudella jumalaton agagilainen Haman hyökkäsi yleensä juutalaisia ja erityisesti Mordokaita vastaan ja käynnisti heidän vainonsa (Est 3:1–12; 5:14).

Vainoojia voivat olla myös entiset tuttavat (1Pi 4:4) tai ihmisen kotikaupungissa asuvat ystävät ja naapurit (Jer 1:1; 11:21). Jeesus sanoi, että lähisukulaiset, ihmisen oman huonekunnan jäsenet, saattaisivat joskus vainota kiihkeästi häneen uskovia (Mt 10:21, 35, 36).

Ihmisistä pääasiallisia uskonnollisen vainon alullepanijoita ovat kuitenkin olleet väärän uskonnon kannattajat. Näin oli Jeremian tapauksessa (Jer 26:11). Myös apostoli Paavali koki sen (Ap 13:6–8; 19:23–29). Jeesuksen tapauksesta sanotaan, että ”ylipapit ja fariseukset kokosivat sanhedrinin ja – – Kaifas, joka oli sinä vuonna ylimmäisenä pappina, sanoi heille: ’Te ette – – ajattele teille olevan hyödyksi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä eikä että koko kansakunta tuhoutuu.’ – – Sen tähden he neuvottelivat siitä päivästä lähtien tappaakseen hänet [Jeesuksen].” (Joh 11:47–53.) Ennen kuin Jeesus lopulta kuoli kidutuspaalussa, hän kärsi muullakin tavoin ankaraa vainoa niitä uskonnollisia johtajia kannattavien jumalattomien miesten käsissä, jotka olivat päättäneet surmata hänet (Mt 26:67; 27:1, 2, 26–31, 38–44).

Kristittyjen vaino. Jehovan uskollisten palvelijoiden vaino ei päättynyt Jeesuksen kuolemaan. Tämä suuri Profeetta oli ennustanut sen, kun hän kolme päivää ennen paaluun naulitsemistaan julisti uskottomalle Jerusalemille: ”Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja ja viisaita miehiä ja julkisia opettajia. Jotkut heistä te tapatte ja panette paaluun, ja joitakuita heistä te ruoskitte synagogissanne ja vainoatte kaupungista kaupunkiin, jotta päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Abelin verestä Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen jonka te murhasitte pyhäkön ja alttarin välillä.” (Mt 23:34, 35.)

Jeesus oli myös kerta toisensa jälkeen yksityisesti varoittanut opetuslapsiaan: ”Te tulette olemaan kaikkien ihmisten vihan kohteita minun nimeni vuoksi – –. Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen.” ”Ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” ”Ihmiset tulevat erottamaan teidät synagogasta. Onpa tulossa hetki, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, kuvittelee suorittaneensa pyhän palveluksen Jumalalle.” (Mt 10:22, 23; Joh 15:20; 16:2.)

Pian vuoden 33 helluntain jälkeen kristittyjä pidätettiin, uhkailtiin ja piestiin (Ap 4:1–3, 21; 5:17, 18). Sitten Stefanos otettiin kiinni ja hänet kivitettiin, mutta ennen sitä hän todisti vainoojiaan vastaan: ”Ketä profeetoista teidän esi-isänne eivät vainonneet? Hehän tappoivat ne, jotka ilmoittivat etukäteen sen Vanhurskaan tulosta, jonka kavaltajiksi ja murhaajiksi te olette nyt tulleet.” (Ap 7:52–60; ks. myös Hpr 11:36, 37.) Stefanoksen murhan jälkeen nousi suuri vainon aalto, jota johti osittain tarsolainen Saul ja jonka seurauksena Jerusalemin seurakunta hajaantui pitkien matkojen päähän mutta saarnasi samalla laajalti hyvää uutista (Ap 8:1–4; 9:1, 2). Myöhemmin Herodes Agrippa I surmautti miekalla Jaakobin, Johanneksen veljen, ja hän olisi luultavasti tehnyt samoin Pietarille, jollei Jehovan enkeli olisi yliluonnollisella tavalla pelastanut häntä yöllä (Ap 12:1–11).

Vainooja Saulin käännyttyä kristillisyyteen hänestä tuli vainottu Paavali, omien sanojensa mukaan Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä. Tämä tapahtui, kun hän lopulta tajusi, että hän taisteli itse Herraa vastaan (Ap 9:4, 5; 22:4, 7, 8; 26:11, 14, 15; 1Ko 15:9; Ga 1:13, 23; Fil 3:6). Sen jälkeen kertomus Paavalin palveluksesta ja matkoista osoittaa, miten ankarasti kristillisyyden viholliset vainosivat puolestaan häntä (Ap 13:50; 2Ko 6:3–5; 11:23–25; Ga 5:11; 2Ti 3:10, 11).

Rooman valtakunnan vallanpitäjien toimeenpanema kristittyjen vaino Neron aikana ja sen jälkeen on osa maallista historiaa (ks. KRISTITTY). Syytökset vaihtelivat, mutta tavoite näytti olevan aina sama, nimittäin kristillisyyden tukahduttaminen.

Oikea suhtautuminen vainoon. Kristityn, joka pitää Jumalan käskyt, on mahdotonta välttää vainoa, sillä ”kaikkia, jotka haluavat elää jumalista antaumusta osoittaen Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, tullaan myös vainoamaan” (2Ti 3:12). Tosi kristityt voivat kuitenkin kestää kaikenlaista ilkeämielistä vainoa ja säilyttää silti iloisen mielen vailla pahantahtoisuutta ja vihaa vainoojia kohtaan. Tämä johtuu siitä, että he ymmärtävät mistä on kysymys: mikä on vainon lähde ja miksi se sallitaan. Sen sijaan, että nuo kokemukset hämmentäisivät tai huolestuttaisivat heitä, he iloitsevat saadessaan osallistua Kristuksen kanssa vainoissa tapahtuvaan uskollisuuden kokeeseen. (1Pi 4:12–14.)

Kristityn täytyy kuitenkin olla varma siitä, että hän kärsii todella vanhurskauden vuoksi. Raamatun ja sen tarjoaman mallin perusteella vainon syynä ei saa olla sekaantuminen politiikkaan, salaliittojen suunnittelu eikä minkäänlainen rikollinen toiminta. Apostoli Pietari korostaa tätä erityisesti kehottaessaan: ”Säilyttäkää käytöksenne hyvänä kansakuntien keskuudessa, jotta he siinä, missä he puhuvat teitä vastaan kuin olisitte pahantekijöitä, teidän hyvien tekojenne johdosta, joiden silminnäkijöitä he ovat, kirkastaisivat Jumalaa hänen tarkastuspäivänään.” (1Pi 2:11, 12.) Tämän jälkeen hän esitti neuvoja alistumisesta hallitusviranomaisten, orjanomistajien ja aviomiesten alaisuuteen ja kannusti noudattamaan Kristuksen Jeesuksen mallia (1Pi 2:13–25; 3:1–6). Kristitty saattoi olla iloinen, jos hän kärsi vanhurskauden vuoksi (1Pi 3:13, 14), mutta hänen ei tullut koskaan kärsiä ”murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tai sellaisena, joka puuttuu toisten asioihin” (1Pi 4:15, 16).

Kristityt arvostavat myös sitä palkintoa, joka odottaa kestävänä pysyviä. Jeesus sanoi tästä palkinnosta: ”Onnellisia ovat ne, joita on vainottu vanhurskauden tähden, koska taivasten valtakunta kuuluu heille.” (Mt 5:10.) Tieto ylösnousemustoivosta ja tuon järjestelyn Alullepanijan tuntemus vahvistavat heitä. Ne varustavat heidät pysymään uskollisina Jumalalle, vaikka heitä uhkaisi kuolema väkivaltaisten vainoojien käsissä. Heidän uskonsa siihen, mitä Jeesuksen kuolema sai aikaan, on vapauttanut heidät sellaisen väkivaltaisen kuoleman pelosta (Hpr 2:14, 15). Kristityn asenne on tärkeä, mikäli hän aikoo säilyttää uskollisuutensa vastustuksen synnyttämän paineen alaisuudessa. ”Säilyttäkää itsellänne tämä asenne, joka oli myös Kristuksella Jeesuksella, joka – – tuli tottelevaiseksi kuolemaan saakka, aina kidutuspaalussa kuolemaan saakka.” (Fil 2:5–8.) ”Sen ilon vuoksi, joka oli asetettu hänen [Jeesuksen] eteensä, hän kesti kidutuspaalun, halveksien häpeää.” (Hpr 12:2; ks. myös 2Ko 12:10; 2Te 1:4; 1Pi 2:21–23.)

Myös kristityn asenne itse vainoojia kohtaan on tärkeä. Vihollistensa rakastaminen ja vastustajien siunaaminen auttaa ihmistä kestämään (Mt 5:44; Ro 12:14; 1Ko 4:12, 13). Kristitty tietää myös, että jokaiselle, joka jättää kotinsa ja sukulaisensa taivasten Valtakunnan tähden, luvataan satakertaisesti enemmän, mutta ”vainojen ohella” (Mr 10:29, 30). Kaikki, jotka kuulevat Valtakunnan hyvän uutisen, eivät tosin kestä vainon kuumuutta, ja jotkut saattavat yrittää kiertää kiistakysymyksiä välttääkseen ongelmia (Mt 13:21; Ga 6:12). On kuitenkin parempi luottaa Jehovan voimaan ja rukoilla Daavidin tavoin vapautusta vainoojista, koska tiedämme, ettei hän jätä palvelijoitaan pulaan. Silloin voimme sanoa apostolin tavoin: ”Me selviydymme täysin voittoisina hänen välityksellään, joka on rakastanut meitä.” (Ps 7:1; 2Ko 4:9, 10; Ro 8:35–37.)